Viipurilla oli koko Suomelle tärkeä symbolinen ja konkreettinen merkitys. Se oli ennen sotia Suomen toiseksi suurin ja todennäköisesti kansainvälisin kaupunki. Siellä kuuli suomen lisäksi usein ruotsia, saksaa ja venäjää. Vanha suomalainen linnoituskaupunki oli myös merkittävä varuskunta- ja koulukaupunki, jonka kulttuurielämä oli vilkasta ja monipuolista.
Viipurin menetys talvisodan jälkeisessä rauhanteossa koettiin epäreiluksi sikälikin, että kaupunkia ei menetetty taisteluissa, vaan se oli vielä aseiden vaiettua omien joukkojen hallussa. Taistelut ulottuivat enimmillään Viipurin itäisiin ja kaakkoisiin esikaupunkeihin. Lippu linnan tornista laskettiin kunniakomppanian läsnä ollessa 13.3.1940 iltapäivällä, ja kaupungista vetäydyttiin vasta seuraavana päivänä rauhansopimuksen velvoitusten mukaan.
Jatkosodan keskeiset sotatoimet käynnistyivät heinäkuun 1941 alussa Laatokan pohjoispuolella Karjalan Armeijan alettua hyökkäyksensä kohti Syväriä ja Äänisjärveä. Kannaksen rintama oli aluksi hiljainen. Odoteltiin, mitä tuleman pitää.
Toiminnan aika koitti elokuussa, kun kenraaliluutnantti Karl Lennart Oeschin komentama IV Armeijakunta ja kenraaliluutnantti Taavetti Laatikaisen komentama II Armeijakunta saivat käskyn aloittaa Kannaksen takaisinvaltaus. Armeijakuntien rajana oli Kannaksen pohjoisosan läpi Saimaasta Laatokkaan laskeva Vuoksi.
Jatkosodan sytyttyä kesäkuun lopulla 1941 oli vain ajan kysymys, koska Viipuri palautetaan takaisin muun Suomen yhteyteen. Tieto Viipurin valtauksesta elokuun lopussa 1941 nosti koko kansan mielialaa, ja liput kohosivat salkoihin kotiseudullakin.
Viipurin valtaus toteutettiin laajana saarrostushyökkäyksenä. Näin vältettiin joutumasta kaupunkitaisteluihin. II Armeijakunta aloitti heinäkuun lopussa hyökkäyksen Itä-Kannaksella Vuoksen ja Laatokan välissä. Vuoksi ylitettiin vahvoin voimin, ja joen länsipuolelle muodostettiin laaja sillanpää, josta oli määrä jatkaa hyökkäystä kohti Suomenlahtea. Tällä tavoin suljettaisiin tie Viipurista perääntyviltä neuvostojoukoilta muutama kymmenen kilometriä Viipurin eteläpuolella.
Ylipäällikkö, marsalkka Gustaf Mannerheim määräsi IV Armeijakunnan hyökkäyksen alkamaan 22. elokuuta. Armeijakunta hyökkäsi luoteesta Saimaan suunnalta kohti Viipuria. Osa joukoista suoritti ylimenohyökkäyksen lännestä Viipurinlahden yli ja osa koukkasi idän suunnalta kohti Viipuria. Kaupunkia puolusti kolme puna-armeijan divisioonaa. Hyökkäämällä Vuoksen ylittäneitä suomalaisjoukkoja vastaan ne yrittivät välttää joutumasta mottiin. Yhteydet kaakkoon kohti Leningradia haluttiin pitää auki.
Luoteisen Suunnan ylipäällikkö, Neuvostoliiton marsalkka Kliment Vorošilov vaati Viipurin pitämistä neuvostojoukkojen hallussa. Kenraalimajuri Vladimir Kirpitšnikovin komentama 43. Divisioona sai vastuun Viipurin kaupungin puolustamisesta. Kirpitšnikovin annettiin ymmärtää, että hän on henkilökohtaisessa vastuussa siitä, että Viipuri todella pysyy neuvostojoukoilla.
Saarrostusuhan muodostuessa ilmeiseksi neuvostojoukot kuitenkin aloittivat vetäytymisen Viipurista 28.8. ilman taisteluja. Ensimmäiset suomalaispartiot työntyivät kaupunkiin seuraavana päivänä luoteesta Sorvalin suunnalta. Ensi hätään Viipurin linnan tornissa liehunut punalippu korvattiin valkoisella paidalla, joka jo alkuillasta saatiin vaihdetuksi siniristilippuun. Valtausparaatin yhteydessä salkoon kohotettiin sama kielekkeinen valtiolippu, joka tornista talvisodan päätyttyä oli laskettu.
Ankarat taistelut riehuivat Kannaksen pohjoisosissa Viipurin ympärillä. Suomalaisjoukot eivät saaneet saartorengasta täysin pitäväksi, jolloin merkittävä osa neuvostodivisioonien henkilöstöstä pääsi vetäytymään Koivistolle Suomenlahden rannalle.
Kalustoa vetäytyjät eivät pystyneet tuomaan mukanaan, vaan valtaosa kolmen neuvostodivisioonan kalustosta jäi Porlammella ja Säiniöllä suomalaisten sotasaaliiksi. Porlammen motti oli Suomen ja Neuvostoliiton välisten 1939–1944 sotien suurin motti. Sitä puhdistettiin viikkokausia Viipurin valtauksen jälkeenkin. Omistajaa vaihtoi muiden muassa yli 300 tykkiä, 55 panssarivaunua, lähes 700 autoa sekä 4 500 hevosta. Kiväärejä jäi saaliiksi yli 10 000.
Vaikka merkittävä osa neuvostosotilaista onnistui pakenemaan Koivistolle ja sieltä meritse omalle puolelleen, niin silti mottiin jäi noin 9 000 vankia. Seitsemisen tuhatta kaatunutta puna-armeijalaista haudattiin Kannaksen hiekkaan. Korkea-arvoisin mottiin jääneistä sotilaista oli kenraalimajuri Kirpitšnikov itse eli juuri se 43. Divisioonan komentaja, jonka oli määrä pitää Viipuri hallussa. Hän oli sotien ajan korkea-arvoisin sotavanki.
Neuvostokenraali antoi ansaitut kiitokset voittaneen osapuolen suorituskyvylle samalla kun moitti oman johtamisjärjestelmänsä jäykkyyttä. Pääosin sotilaskoulutusta vailla olleet mutta täysillä sotilaallisilla valtuuksilla toimineet poliittiset komissaarit sotkivat pahan kerran ammattimiesten yritykset panna toimeen järkeviä sotatoimia. Tulos tästä laskettiin sitten kaatuneina, haavoittuneina ja vankeina sekä menetettynä alueena, kalustona ja sotilaskunniana.
Paraati Viipurin valtauksen kunniaksi järjestettiin liikoja viivyttelemättä. Joukot kokoontuivat elokuun viimeisenä päivänä katselmukseen. IV Armeijakunnan komentaja Oesch luki ylipäällikön kiitossähkeen ja lopuksi otti lähimpine miehineen vastaan ohimarssin. Kiitospuheen katselmuksessa piti myös Viipurin kaupunginjohtaja, kapteeni (res.) Aarno Tuurna, joka saapui kärkijoukkojen mukana takaisin kotikaupunkiinsa.
Viipuri oli suomalaisten saapuessa edelleen talvisodan pommitusten ja tykistötulen osin pahoinkin vaurioittama. Välirauhan aikana kaupunkia hallinneet neuvostoliittolaiset olivat panneet toimeen joitakin korjaustöitä, mutta ”vanha iloinen Viipuri” kaupunki ei totisesti ollut suomalaisjoukkojen saapuessa sinne. Puna-armeija sytytti kaupunkia palamaan vielä vetäytyessäänkin. Tuhot voi hyvin havaita takaisinvaltausvaiheen runsaasta valokuva-aineistosta.
Viipurin jälleenrakennuksessa oli suuri työ, mutta siihen tarttumista ei hetkeäkään epäröity. Olihan Suomi saava talvisodan menetykset takaisin ”maailmanhistoriallisten tapahtumien valtavassa vyöryssä”.
Ennen talvisotaa Viipurissa oli ollut yli 6 000 asuinrakennusta. Niistä yli puolet oli täysin tuhoutunut. Asuttavassa kunnossa oli noin 500 rakennusta. Tuhot vaihtelivat paljon. Keskusta Kauppatorin ja Punaisenlähteentorin ympäristössä oli varsin ehjä, samoin Saunalahti ja Hiekka. Itälaidalla tuhot olivat pahoja. Luoteispuolella Sorvalissa ja Neitsytniemellä noin puolet taloista oli pystyssä. Viipurin symbolit, linna ja Pyöreä torni olivat kestäneet talvisodan pommitukset.
Tuhot kaupungissa eivät päättyneet valtaukseen. Suomalaisten saatua Viipurin haltuunsa siellä alkoi tapahtua voimakkaita räjähdyksiä. Osa niistä aiheutui aikasytytteisistä miinoista, osa räjähteistä laukesi radiosignaalin avulla. Radiomiinojen jäljille päästiin pian, ja räjäyttämiseen varattu taajuus onnistuttiin tukkimaan soittamalla levyltä esimerkiksi Säkkijärven polkkaa noin 1 500 kertaa tauotta. Häirintäoperaatioon osallistui lopulta useita radioautoja. Kun varsinaiset häirintälähettimet saatiin valmiiksi, häirintää jatkettiin niillä, kunnes laukaisukoneistojen paristojen arveltiin kuluneen loppuun keväällä 1942.
Tärkeä symbolinen ja konkreettinenkin voitto oli saavutettu ja oli aika hetkeksi – mutta vain hetkeksi – pysähtyä juhlistamaan saavutusta. Hyökkäystaistelut koko rintamalla Suomenlahdelta Lappiin jatkuivat pisimmillään vuoden 1942 kevättalveen asti, kunnes rintama jähmettyi asemasotaan kesään 1944 saakka.
Evakkoon lähteneitä viipurilaisia palasi kotikaupunkiinsa jatkosodan aikana mahdollisuuksien mukaan. Lähtökohtana oli, että Viipuri saatetaan entiseen kukoistukseensa, ja elämä palaa vähitellen uomiinsa. Viipuri menetettiin kuitenkin Neuvostoliitolle jatkosodan lopulla kesäkuun 20. päivänä 1944 Karjalan kannaksen läpi vyöryneen massiivisen hyökkäyksen yhteydessä. Puna-armeija onnistuttiin pysäyttämään vasta heinäkuussa, kun Viipuri oli jo menetetty.
Viipuri
Linnan perustamisvuodeksi mainitaan 1293
Linnan perustaja Torkkeli Knuutinpoika
Kaupunkioikeudet Viipurille vuonna 1403
Itsenäisen Suomen aikana
Noin 80 000 asukasta
Luterilainen, ortodoksinen, katolinen ja juutalainen seurakunta
Vilkas satama
Merkittävä elinkeinoelämän ja liikenteen keskus
Monipuolinen kulttuurikaupunki
Lukuisia joukko-osastoja, esikuntia ja sotakouluja
Useita oppikouluja
Ammattikoulu
Kauppaoppilaitos
Merenkulkukoulu
Teollisuuskoulu
Sahateollisuuskoulu
Mannerheim-ristin ritarit Nordgren, Paronen, Törni ja Vuorensola olivat viipurilaisia
Lähteitä:
Jussi Iltanen (toim.): Viipurin karttakirja 1939 (2006)
Jouni Kallioniemi: Viipuri suursodassa 1939–1944 (1990)
Niilo Lappalainen: Viipuri toisessa maailmansodassa (1991)
Jari Leskinen – Antti Juutilainen: Jatkosodan pikkujättiläinen (2006)
Ari Raunio – Juri Kilin: Jatkosodan hyökkäystaisteluja 1941 (2007)
Ari Rautala: Karjalan kannaksen takaisinvaltaus kesällä 1941 (2004)
Lue seuraavaksi
-
Historia
