• Puolustusvoimat

Veden alle monella tavalla

Puolustusvoimissa on annettu sukelluskoulutusta yli 60 vuoden ajan. Vuosien varrella kalusto on kehittynyt huimasti.

Vedenalainen Veljeskunta / Sukeltajakoulu

Taistelusukeltajat etenevät huomaamattomasti suljetun kierron happilaitteen avulla. Kuvan pienet kuplat tulevat maskin ja hupun välistä, eivät hengityksestä. Laitetta pidetään rintapuolella. Aseena on RK62-rynnäkkökivääri.

Artikkeli on julkaistu
alun perin Reserviläisen numerossa 5/2013. Artikkelia on päivitetty syyskuussa
2017.

 

Kun käydään keskustelua siitä, mikä sotilaskoulutushaara on
vaativin, sukeltaminen on poikkeuksetta kärkisijoilla. Haasteena onkin löytää
joka vuosi parikymmentä varusmiespalvelukseen tulevaa, jotka pystyvät läpäisemään
koulutuksen.

Vuoden 2017 kurssille oli aluksi vaikeuksia löytää
riittävästi oppilaita, mutta täydentävän haun avulla koulutettavia löytyi vajaa
20. Asiasta kertoi toukokuussa Ruotuväki-lehti.

Yleensä noin 70 prosenttia aloittaneista suorittaa kurssin
hyväksytysti. Arvostetun sukeltajanmerkin on saanut rintaansa noin 2 000
sotilasta.

Sukeltajat koulutetaan Upinniemen Sukeltajakoulussa. Sinne
otetaan vain yksi saapumiserä vuodessa palvelusajan ollessa 347 vuorokautta.
Vuorovuosina koulutetaan raivaaja- ja taistelusukeltajia. Tänä vuonna
koulutetaan raivaajasukeltajia. Palvelukseen voi hakea ennen
varusmiespalvelusta tai vaikka olisi jo palveluksessa. Kaikki koulutettavat
suorittavat aliupseerikurssin.

9_sukellus_reservilainen_terotuominen

Sukeltajaoppilaat valmistautuvat paineilmalaitteilla toteutettavaan allasharjoitukseen Upinniemen kuntotalolla. Kuva: Tero Tuominen

 

Sukellusperinteet
Suomessa

Sotilassukellusta on Suomessa tehty jo yli 100 vuoden ajan.
Aluksi se liittyi vedenalaisiin rakennustöihin, laivojen pohjatarkastuksiin ja
erilaisiin uponneiden alusten nostotöihin.

Löytyypä Suomesta maailman vanhin sukelluspuku, Raahen
museon Wanha herra. Nahasta valmistetun puvun uskotaan olevan peräisin
1700-luvulta.

Työsukellukset vuosisadan alussa tehtiin
metallikypärävarustuksessa ja hengitysilma pumpattiin pinta-aluksesta. Letkun
avulla toiminta soveltuu työsukelluksiin, joissa ei tarvitse juuri liikkua,
mutta pinnan alla pitäisi olla pitkä aika.

Esimerkiksi vedenalaiset rakennustyöt ovat tällaisia.
Menetelmää käytetään edelleen, mutta välineet ovat toki kehittyneet.

Sotien aikana sukellusvenemiehistöillämme oli saksalaisia
happilaitteita, jotka oli tarkoitettu uponneesta aluksesta pelastautumiseen.
Niillä sukellettiin ainakin hallioloissa.

 

5_sukellus_reservilainen_terotuominen

Sukeltajaoppilasta avustetaan perinteiseen letkulla ilmansa saavaan kypäräsukellusvarustukseen. Kuva: Vedenalainen Veljeskunta / Sukeltajakoulu

Sammakkosukeltajat
tulevat

1950-luvun alussa reservissä arvioitiin olevan kymmenkunta
sukeltajaa. Tuolloin aloitettiin selvitykset käytetystä kalustosta ja
koulutuksesta muissa valtioissa. Vuonna 1953 lähetettiin yliluutnantti Antti Näsi raivaajasukeltajakurssille
Ruotsiin.

Suomessa paineilmalaitekurssi järjestettiin
kantahenkilökunnalle 1954, ja varusmieskoulutus alkoi vuotta myöhemmin.
Koulutus perustui Ruotsista hankittuun tietotaitoon.

Myös kalustoksi hankittiin ruotsalaisia
AGA-paineilmalaitteita. Urheilusukeltajien käyttämien laitteiden tapaisia
kokonaisuuksia hankittiin 30 kappaletta.

Miehistö jaettiin tuolloin tekniikan mukaan letkua
hyödyntäviin pumppusukeltajiin ja paineilmalaitteita käyttäviin
sammakkosukeltajiin (räpylöiden takia).

Uuden tekniikan käyttöönotossa oli riskinsä. Kaksi miestä
menehtyi onnettomuuksissa 1955 ja 1957.

 

3_sukellus_reservilainen_terotuominen

Sukeltajakoulutukseen valitaan vuosittain noin 20 kovakuntoista nuorta. Kuva: Sukeltajakoulu

Pinnanalaiset
erikoisjoukot

Koulutus jakautui raivaaja- ja rynnäkkösukeltajiin (nykyisin
taistelusukeltajat). Jälkimmäisille sukeltaminen on monesti siirtymismuoto
kohteeseen tuhoamis- tai tiedustelutehtäviä varten.

Taistelusukeltajien laitteistoissa on niin sanottu suljettu
kierto, josta kaasuja ei pääse ulos. Näin vältetään paljastavien kuplien
muodostuminen. Pienet kaasupullot ovat sukeltajan etupuolella.

Hengitysilma voidaan käyttää uudelleen, koska siihen saadaan
säiliöstä happea. Uloshengityksen hiilidioksidi imeytetään kemiallisella
reaktiolla kalkkiin. Näin pystytään sukeltamaan useita tunteja.

Taistelusukeltajakoulutus keskeytyi vuonna 1973. Osasyynä
oli epäluotettava teknologia. 60-luvun happilaitteistossa ilma kulki
edestakaisin letkussa. Jos hengitystekniikka häiriintyi, hiilidioksidia saattoi
kertyä letkuun.

Taistelusukeltajien koulutus aloitettiin uudelleen 90-luvun
alussa. Mallia haettiin Yhdysvaltojen kuuluisasta SEAL-koulutuksesta.
Kalustokin oli kehittynyt turvallisemmaksi.

Eteneminen happilaitteilla tapahtuu muutamien metrien
syvyydessä. Taistelusukeltaja kuljettaa mukanaan tehtävässä tarvittavat
varusteet.

Aseena voi olla tavallinen rynnäkkökivääri. Sitä ei suojata,
mutta ennen ampumista pitää kaataa vesi pois piipusta.

 

7_sukellus_reservilainen_terotuominen

Sukeltajan merkki.

Maanpuolustusta ja
virka-apua

Monet raivaussukeltajien tehtävistä hoituvat
paineilmalaitteilla. Syvemmällä käytetään paineilman sijasta seoskaasuja
(esimerkiksi Nitrox) käyttäviä laitteita.

Keskeinen tehtävä on miinojen etsintä ja vaarattomaksi
tekeminen. Se edellyttää erikoisominaisuuksia käytettävältä kalustolta.

Laitteiden akustisen ja magneettisen vaikutuksen pitää olla
mahdollisimman pieni, jotta se ei laukaise herätemiinaa. 60-luvulla Englannissa
suunniteltiin Suomelle antimagneettinen laitepaketti, niin sanottu Finnish Navy
Set.

Raivaajasukeltajia tarvitaan myös muissa vedenalaisissa
tehtävissä, kuten rannikkomme sukellusvenevalvonnassa käytettävien
kuuntelulaitteiden eli hydrofonien asennuksissa.

Ensimmäiset laskettiin satamien läheisyyteen 60-luvulla.
80-luvulla yksittäisistä laitteista siirryttiin useista hydrofoneista
muodostuviin vesikuuntelukenttiin. Niillä voitiin ristiinsuuntimalla paikantaa
vedenalainen kohde.

Sukeltajat kävivät suuntaamassa aluksien laskemat
hydrofonit. Myös linnakkeiden kaapelien asennuksessa tarvittiin sukelluksia.

Raivaajasukeltajat ovat virka-apuna tyhjentäneet
merialueidemme hylkyjen öljytankkeja ympäristövahinkojen välttämiseksi.
Merivoimat on osallistunut myös vedenalaisiin arkeologisiin tehtäviin.

 

2_sukellus_reservilainen_terotuominen

Upinniemen painekammioon mahtuu kaksi potilasta. Laitetta käytetään myös sukeltajakouluun pyrkivien testaamiseen. Kuva: Vedenalainen Veljeskunta / Sukeltajakoulu

Painekammio pelastaa

Veden alla liikuttaessa vaarana on sukeltajantauti. Siinä
kudoksiin imeytyneet kaasut muuttuvat kupliksi paineen vähetessä, kun pinnalle
noustaan liian nopeasti. Potilasta hoidetaan painekammiossa.

Puolustusvoimat rakensi 1989 Upinniemeen oman
painekammiokeskuksen, johon laitteistot toimitti vedenalaiseen teknologiaan
suuntautunut Rauma-Repola Oceanics. Sen kuuluisimpia tuotteita olivat
venäläiset Mir-sukellusveneet.

Käytössä on myös pieniä, putkimaisia siirrettäviä
painekammioita. Oireita saanut voidaan sijoittaa sellaiseen jo aluksella ja
kuljettaa mereltä paineistettuna hoitoon. Jopa käsivarren taivuttamisen estävät
siirrettävät kammiot eivät sovellu ahtaan paikan kammoisille.

Upinniemessä on myös vedellä täytettävä märkäpainekammio.
Sillä simuloidaan suuria syvyyksiä koulutusta ja laitekehitystä varten.
Käytettävissä on myös kuntotalon sylinterimäinen kuusi metriä syvä allas.

 

Emäaluksia ja
sukellusvene

Emäaluksina sukeltajat ovat käyttäneet enemmän tai vähemmän
tehtävään soveltuvia laivoja, veneitä ja lauttoja. Vuonna 1970 sukeltajat
saivat käyttöönsä vuonna 1940 rakennetun miinalaiva Ruotsinsalmen.

Vuonna 1981 valmistui emäalukseksi rakennettu Mursu. Se
perustui miinanraivaajan runkoon. 30 vuoden palveluksen jälkeen alus meni
myyntiin keväällä 2013. Sotilassukeltajat ovat käyttäneet myös
öljyntorjunta-alus Hyljettä.

Kiintoisa sivujuonne on ranskalainen pienoissukellusvene
Havas Mk II. Siinä ei ollut paineistettua runkoa. Kahden hengen miehistö istui
peräkkäin avo-ohjaamossa sukellusvarusteissa.

Havas oli ensimmäinen suomalainen sukellusvene sotien
jälkeen. Se hankittiin 70-luvulla, mutta osoittautui Suomen sameissa ja
pimeissä vesissä lähes hyödyttömäksi päätehtävässään miinojen etsinnässä.

Laitekin oli hankala käytössä. Lopulta se toimitettiin
suosiolla museoon.

 

Artikkelin lähteenä
Matti Anttilan ja Antti Ellosen kirja Vedenalainen veljeskunta (2013).


Lue myös:

29.10.2016 Tällainen on laskuvarjojääkärien ensihyppy – barettijuoksu kruunaa adrenaliinipitoisen suorituksen