Moni tuntee termin Marttisen miehet, mutta keitä he oikein olivat ja mitä he tekivät? Keskeinen yhdistävä tekijä on osallistuminen niin kutsuttuun asekätkentään jatkosodan loppuvaiheessa sekä värväytyminen vuoden 1947 lopussa USA:n armeijaan.
Marttinen itse ja kuusi hänen kollegaansa ylenivät Atlantin takana eversteiksi, ja lähes kaikki muutkin etenivät esiupseereiksi, elleivät eronneet ennenaikaisesti.
Asekätkentä terminä virittää mielikuvan jostakin epämääräisestä hämärähommasta. Kyse oli jatkosodan päätyttyä rintamalta kotiutettavien joukkojen aseiden ja taisteluvälineiden osittaisesta hajavarastoinnista ympäri maata siltä varalta, että Neuvostoliitto yrittäisi vielä rauhanteon jälkeen miehittää Suomen. Näin valmistauduttiin perustamaan ja saattamaan liikekannalle noin 30 000 miehen vahvuinen sissiarmeija.
Osa asekätkentään osallistuneista vangittiin, mutta osa onnistui välttämään valvontakomission vainon esimerkiksi siirtymällä ulkomaille joko tilapäisesti tai pysyvästi. Paria kymmentä USA:n armeijaan värväytynyttä alettiin myöhemmin nimittää Marttisen miehiksi eversti Alpo Kullervo Marttisen mukaan. Marttinen kunnostautui talvisodassa kapteenina Suomussalmella ja Raatteessa eversti Hjalmar Siilasvuon esikuntapäällikkönä. Jatkosodassa Marttinen komensi taisteluosastoa sekä rykmenttiä.
Marttinen sai Mannerheim-ristin vuoden 1944 lopulla, ja hänet ylennettiin everstiksi nuorimpana Suomessa, vasta 35-vuotiaana. Marskin ritareita Marttisen miehissä olivat myös mestarihiihtäjä Olavi Alakulppi sekä Lauri Törni. Vapaudenristejä oli yhtä lukuun ottamatta kaikilla, suurimmalla osalla jopa useita.
Marttisen miehet eivät lähteneet maasta pötkiäkseen pakoon silmukan kiristyessä – ei suinkaan. Valvontakomission saatua vihiä aseiden hajavarastoinnista esimiehet joutuivat pontevasti käskemään keskeisiä toimijoita hakeutumaan turvallisempiin maisemiin. Perheet seurasivat mukana joko heti tai myöhemmin.
Ensimmäiseksi etapiksi valikoitui usein Ruotsi, jossa suomalaisille oli tarjolla pakolaisstatus ja paikallisten vaikuttajien apua. Monenlaisilla töillä Marttisen miehet Ruotsissa itsensä elättivät. Metsätyöt olivat helppo valinta etenkin kovakuntoisille, mutta töitä tehtiin niin herrasväen palvelijoina kuin suksiverstaan työläisinäkin. Ruotsin hyväntahtoisuus päättyi vuoden 1946 lopulla, ja oli aika tehdä seuraava siirto. Monille se oli USA.
Marttisen mukana lähti kahdeksan miestä, ja lisää seurasi myöhemmin. Kokeneista suomalaisista taistelijoista oli tarkoitus tulla etenkin talvisodankäynnin kouluttajia. Tietokatkon takia Marttisen miehiä alettiin kohdella tavallisina ulkomaalaisina värväytyjinä, joita toisen maailmansodan jälkeen nähtävästi riitti. Ruokalan ketsuppipullojen puhdistushommista suivaantunut määrätietoinen Marttinen ohitti virkatien, ja väärinkäsitys korjattiin.
Miehet olivat Toivo Saastamoista lukuun ottamatta englannin suhteen ummikoita. Niinpä kielen opettelu oli alettava alkeista. Kielitaidottomuus ja oudot sotilastavat aiheuttivat aluksi sventuuvamaisia väärin kääntymisiä ja muita kommelluksia.
Marttisen miehet pääsivät varsin pian heille tarkoitetulle nousujohteiselle uralle, tosin alokasvaiheen kautta. Korpraalin natsat Marttisen ryhmä ansaitsi muutamassa kuukaudessa, ja vajaassa vuodessa ensimmäiset saavuttivat vääpelin arvon. Kokeneiden sotilaiden osalta protokollassa tosin melkoisesti oikaistiin. Kokemuksesta kertoo myös ryhmän keski-ikä, 38 vuotta palveluksen alkaessa.
Kun suurin osa miehistä oli edennyt ylikersanteiksi tai vääpeleiksi, nousi ura pystyyn. USA:n armeijassa ei ollut valmista urapolkua aliupseerista upseeriksi, joten piti hieman soveltaa. Marttisen miehet ylennettiin upseerin arvoihin reservissä Marttisen laatimien ehdotusten mukaan. Palvelus kuitenkin jatkui aliupseeriarvoissa.
Marttisen miesten upseerin ura alkoi vähintään luutnantista. Ensimmäinen upseeriarvo monilla oli kapteeni tai majuri reservissä. Niillä kaluunoilla sitten jo saisi sellaisia töitä, jotka sopivat kokeneille rintamaupseereille – kunhan vain julistettaisiin sotatila, jolloin reserviupseerien kutsuminen vakinaiseen palvelukseen olisi mahdollista.
USA:n kansalaisuus useimmille Marttisen miehille myönnettiin tutkinnon kautta toukokuussa 1951. Lupaus hakea kansalaisuutta oli jopa värväytymisen ehto. Edellisenä vuonna alkanut Korean sota mahdollisti reservin upseerien kutsumisen aktiivipalvelukseen, mutta se edellytti eroamista vakinaisen armeijan aliupseerin virasta. Ponnahdettuaan aliupseereista upseereiksi Marttisen miehet pääsivät toden teolla uramahdollisuuksiin käsiksi, ja eteneminen oli enää omista kyvyistä kiinni.
Suurvalta-armeijassa oli suurvallan mahdollisuudet. Talvikouluttajina ja talvivälineiden kehittäjinä monet Marttisen miehet toimivat ainakin jossakin vaiheessa, mutta tie oli auki myös kansainvälisiin tehtäviin ja rintamallekin. Muutamat ryhmän miehet lähtivät siviilihommiin jo aliupseerivaiheessa. USA:n sotavoimissa jatkaville tarjoutui todella monipuolisia uravaihtoehtoja.
Suomalaisupseerit kävivät virkaurakursseja USA:n sotakouluissa aivan kotimaiseen tapaan. Jotkut saivat yleisesikuntaupseerikoulutuksen, ja suurin osa suoritti tutkintoja aselajikouluissa. Tehtävien haasteellisuus ja metallin määrä kauluksessa lisääntyi ripeästi.
USA:n joukkoja oli toisen maailmansodan jäljiltä ympäri maailmaa, joten maailma oli sananmukaisesti auki myös Marttisen miehille. Moni heistä sai komennuksen Kaukoitään, aluksi Koreaan, jossa sodittiin 1950-luvun alussa ja sitten Vietnamiin, jossa käyty sota etenkin 1960-luvulla tuli myös suomalaisten olohuoneisiin televisioiden kautta. Jotkut Marttisen miehet joutuivat haistelemaan ruudinkäryäkin, erityisesti kapteeni Lauri Törni, joka tapasi kohtalonsa lokakuussa 1965.
Rauhallisempia komennuspaikkoja olivat Länsi-Saksa sekä Japani. Saksa oli jaettu neljään miehitysvyöhykkeeseen USA:n, Iso-Britannian, Ranskan ja Neuvostoliiton kesken. Sodan niin ikään hävinnyt Japani sai maaperälleen runsaasti amerikkalaisjoukkoja. Siellä suomalaiset pääsivät kouluttamaan amerikkalaisten ohella myös japanilaisia talvisodankäynnin saloihin, onhan Japanin pohjoisin saari Hokkaido ilmastoltaan Suomea muistuttava.
Eläkkeelle moni Marttisen mies jäi vuonna 1968, kun 20 palvelusvuotta tuli täyteen. Jotkut jatkoivat uraansa 1970-luvulle asti. Monelle Marttisen miehelle kertyi sotilasuraa pitkälti yli 30 vuotta palvelus Suomen armeijassa mukaan lukien. Nuorimmat olivat tulleet varusmiesikään vasta toisen maailmansodan aikana, mutta varttuneimmat – kuten Marttinen itse – olivat palvelleet jo talvisodassa upseerina.
Marttisen ryhmän menestystä USA:ssa todistaa korkeiden sotilasarvojen ohella se, että kuudelle annettiin Legion of Merit -kunniamerkki. Monille ehti karttua pitkä rivi mitaleita rintaan. Törni sai haavoittuneille annettavan Purple Heart -kunniamerkin peräti neljästi.
Synnyinmaata ei unohdettu, vaikka moni suomalaistaistelija sai uuden uran ja elämän USA:ssa. Lapsetkin varttuivat, kävivät koulunsa ja löysivät paikkansa USA:n yhteiskunnassa. Sitäkin kautta moni Marttisen mies kasvatti vahvat juuret Amerikan maaperään, ja siellä monen viimeinen leposijakin on.
Marttisen miehet
Sulkuihin on merkitty henkilön korkein sotilasarvo USA:n armeijassa. Suurin osa Marttisen miehistä jäi eläkkeelle vuonna 1968 palveltuaan 20 vuotta. Varhemmat eroamiset on merkitty sulkuihin.
Aakkula Antero (eversti)
Alakulppi Olavi (everstiluutnantti)
Anttila Juho (luutnantti, erosi 1951)
Havola Antero (everstiluutnantti)
Järvinen Vesa (kersantti, erosi 1950)
Kairinen Paavo (eversti)
Keravuori Aito (eversti)
Keränen Kalle (eversti)
Lahdenperä Erkki (eversti)
Lassila Eino (eversti)
Marttinen Alpo (eversti)
Nysten Pauli (majuri, erosi 1958)
Patojärvi Erik (everstiluutnantti)
Pihala Olavi (korpraali, erosi 1948)
Päivärinne Anto (kapteeni, erosi 1951)
Saastamoinen Toivo (kapteeni, sairastui 1951)
Sinkko Onni (luutnantti)
Turtiainen Teuvo (kapteeni, erosi 1951)
Törni Lauri (majuri, kaatui 1965)
Uitto Sulo (luutnantti, erosi 1951)
Vikström Arvo (everstiluutnantti)
Lähteitä:
Paavo A. Kairinen: Marttisen miehet – Asekätkijäveljet (1987)
Pasi Tuunainen: Marttinen – Kahden armeijan soturi (2012)
