– Arvon herrat, en tiedä tulemmeko muuttamaan historiaa huomenna, mutta varmuudella tulemme muuttamaan maantiedettä.
Näin asetteli sanansa brittiarmeijan kenraali Charles Harrington heinäkuun kuudentena päivänä 1917. Tuossa vaiheessa suuri sota, myöhemmin paremmin ensimmäinen maailmansota -nimellä tunnettu, oli raivonnut Euroopassa Ympärysvaltojen ja Keskusvaltojen välillä jo yli kolmen vuoden ajan.
Jo kesäkuun puolella liikkui paljon huhuja mahdollisesta Ympärysvaltojen suuresta offensiivista länsirintamalla Belgiassa lähellä Messinesin (tunnetaan myös nimellä Mesen) kaupunkia. Ennennäkemättömän raaka sota oli ollut kuluttava molemmille osapuolille. Jälkikäteen sotaa on luonnehdittu sodaksi, joka käytiin 1900-luvun aseilla, mutta 1800-luvun taktiikoilla. Varsinkin länsirintamalla huolellisesti tehdyt linnoitustyöt yhdistettynä konekivääreihin ja tykistön kehitysaskeliin jumittivat sodankäynnin monesti kuolettavaksi asemasodaksi.
Syvälle maan uumeniin
Kenraali Harringtonin viittaus maantieteen muuttamiseen perustui tunneleihin ja niissä suoritettaviin massiivisiin räjäytyksiin, jotka oli suunniteltu seuraavalle päivälle eli heinäkuun seitsemännelle. Harringtonin joukot eivät olleet ensimmäisenä toteuttamassa tunnelioperaatiota ensimmäisessä maailmansodassa. Kaivaukset saksalaisten lähellä pitämän kukkulan luona olivat alkaneet jo vuoden 1915 alussa. Aluksi kaivaukset ulottuivat noin viisi metriä maanpinnan alapuolelle, mutta kaivaustekniikoiden kehittyessä tunnelit alkoivat ulottua jo parinkymmenen metrin syvyyteen ja syksyllä 1915 syvimmät tunnelit kulkivat jo peräti 35 metrin syvyydessä.
Kaivaminen oli monessakin mielessä riskialtista hommaa. Tunnelien romahtaminen tiesi usein sotilaiden varmaa kuolemaa. Tämän riskin lisäksi työstä tuli suoriutua vihollisten takia myös mahdollisimman vähin äänin.
Länsirintaman monilla alueilla brittien helpotukseksi maa oli savipohjaista. Pehmeämmän saven takia ansiosta oli mahdollista kehittää kaivuutekniikka, jota nimitettiin saven potkimiseksi. Potkija makasi 45-asteen kulmassa pää poispäin kaivettavasta kohdasta. Kaivajan jalkoihin kiinnitettiin kuppimaiset työkalut, joiden avulla pehmeää maaperää oli verrattain äänetöntä poistaa. Irronnut maa-aines kuljetettiin tämän jälkeen pois, jotta kaivauksia oli mahdollista jatkaa yhä syvemmälle.
Oman riskinsä toivat saksalaisten omat kaivaukset, jotka monesti vastamiinoitettiin vastustajan kaivausten etenemisen häiritsemiseksi.
Räjähteiden vuoro
Kaivauksista vastanneet brittijoukot olivat lähes poikkeuksetta brittiläisen siirtoarmeijan sotilaita. Vuoden 1917 aikana englantilaiset, kanadalaiset, australialaiset ja uusiseelantilaiset sotilaat saivat valmiiksi reitit Messinesin harjanteen alapuolelle, jonka päällä saksalaiset olivat asemissaan. Kaikkiaan useisiin kohtiin haarautuneen maanalaisen verkoston uumeniin lastattiin lopulta käsittämättömät 454 tonnia räjähteitä 26 eri ”miinan” (käytännössä ennemminkin kasa räjähteitä) muodossa. Yksistään niin sanottu St. Eloin miina sisälsi räjähteitä yli 43 000 kilogramman edestä. Syvimmillään reitti kulki 27 metrissä ja pisimpään kohteeseen eli Spanbroekmolenin oli kaivettava pituussuunnassa 520 metrin matka.
Brittien tykistötuli takoi normaalin tapaan saksalaisten asemia, mutta 7. heinäkuuta, tunti ennen auringonnousua tuli taukosi. Aikalaiskertomusten mukaan tuona tauon aikana sotilaat kuulivat lähistöllä satakielen laulua. Pian alueen äänimaisemakin olisi aivan erilainen.
Maan uumenissa odottaneet räjähteet räjäytettiin aamuyöllä klo 3.10 alkaen. 20 sekunnin porrastuksella räjäytetyt miinat aiheuttivat yhdessä valtavan räjähdyksen.
Jälkikäteen on arvioitu, että vasta Messinesin taistelun räjäytykset olivat historian suurin ihmisten suorittama tarkoituksellinen räjähdys aina heinäkuuhun 1945 saakka, jolloin Yhdysvallat toteutti ensimmäisen Trinity-ydinkokeen.
Messinesin räjähdyksistä reilun 30 kilometrin päässä sijainneen Lillen yliopiston geologian laitoksen työntekijät puolestaan ajattelivat kyseessä olleen maanjäristys.
Moni silminnäkijä kuvaili jälkikäteen näkyä räjähdyspaikalla käsittämättömäksi.
– Yhtäkkiä harjanteen pimeä puoli punertui liekeistä. Liekit valaisivat valtavia suihkulähteenmaisesti nousevia maa- ja savupatsaita. Ne saksalaissotilaat, jotka eivät saaneet surmaansa räjähdyksissä, olivat tyrmistyneitä, hämmästyneitä ja kauhusta sekaisin, kuvaili ensimmäistä maailmansotaa rintamalta englantilaisille raportoinut Sir Philip Gibbs.
Kaikki räjähteet eivät räjähtäneet, mutta räjähdykset yhdessä 19 maahan syntyneen kraatterin kanssa aiheuttivat saksalaisille valtavia tappioita. Arviot saksalaisten miestappioista vaihtelevat, mutta korkeimpien arvioiden mukaan maan alta toteutettu hyökkäys olisi vaatinut jopa lähes 10 000 saksalaisen hengen.
Jalkaväki vyöryy tykistön tuella
Taktisessa mielessä räjähdysten ajallinen porrastaminen oli onnistunut ratkaisu. Ympärillä tapahtuneet räjähdykset ja eri suunnista sortunut maa ajoi saksalaisjoukot epätietoisuuteen, kokonaisvaltaiseen kaaokseen ja paniikkiin.
Miinojen jälkeen brittien tykistö keskitti kaiken saatavilla olevan voiman reilut 600 metriä pitkälle kaistaleelle. Vaikutuksen tehostamiseksi alueelle ammuttiin myös paljon kaasua.
Saksalaiset vastasivat hajanaisesti omalla tykistöllä, mutta liian myöhään. Tässä vaiheessa kaikki brittien yhdeksän hyökkäysdivisioonaa ja kolme reservissä ollutta divisioonaa oli jo komennettu hyökkäykseen kohti saksalaisten linjoja. Hyökkäystä oli valmisteltu jo ennakkoon katkomalla piikkilanka-aitoja omalta puolelta, jotta britit pääsivät hyökkäyksen välittömästi miinojen räjähdettyä. Arvion mukaan kaikkiaan lähemmäs 80 000 brittisotilasta rynni harjannetta kohti. Tykistö keskitti tässä vaiheessa tultaan 100 metriä aiempaa kauemmas mahdollistaen omien joukkojen etenemisen saksalaisten konekivääripesäkkeiden luo. Britit olivat jakaneet etenemisensä tavoitteet kolmelle eri tasalle. Näistä ensimmäinen eli niin sanottu sininen oli saavutettu vain 35 minuutissa.
Seuraava päämäärä oli Messinesin kylässä, johon saksalaiset olivat linnoittaneet varuskuntansa. Uuden-Seelannin sotilaista koostuva divisioona hyökkäsi kylään ensimmäisenä. Saksalaiset saivat konekivääripesäkkeiden ja vallihautojen avulla pidettyään asemiaan sinnikkäästi. Lopulta saksalaiset joutuivat kuitenkin antautumaan kylässä varuskunnan komentajan jäätyä vangiksi taistelussa.
Miehistöylivoiman turvin britit pystyivät vuorottelemaan joukkojensa käyttöä. Saman Uuden-Seelannin divisioonan tuoreet pataljoonat ottivat hyökkäysvuoron ja hyökkäsivät ja valloittivat reilun 400 metrin päässä olleen saksalaistykistön päämajan, joka johti satojen saksalaisten antautumiseen.
Brittien päähyökkäyksen keskellä jalkaväkeä tukivat kahdeksan panssarivaunua ja joukko ratsuväkeä hevosineen. Lopulta britit saavuttivat toisen tavoitteensa eli mustan linjan paljon ennakoitua pienemmin miestappioin. Suunnitelmien mukaisesti britit ryhmittyivät uudelleen, jonka aikana tuoreet joukot saataisiin haluttuihin asemiin ja tykistötuli pystyttäisiin keskittämään kolmanteen eli viimeiseen tavoitteeseen, niin sanottuun Oosttaverne-linjaan.
Jäljet näkyvät
Saksalaisten odotettu vastahyökkäys onnistui varsinkin tarkasti ampuneen tykistön takia aiheuttamaan 25. divisioonalle suuria miestappioita. Isommassa kuvassa se ei kuitenkaan riittänyt kääntämään taistelun lopputulemaa.
Erinomaisesti suunniteltu ja toteutettu hyökkäys johti Messinesin harjanteen ja muiden tavoitteiden saavuttamisen noin 12 tunnissa. Miinojen, tykistön, jalkaväen ja tankkien käyttö yhdistettynä jatkuvaan liikkeeseen loivat pohjan menestyksekkäälle operaatiolle. Lopulta britit ottivat yli 7300 saksalaista vangiksi ja takavarikoivat päälle 200 konekivääriä ja yli 60 kranaatinheitintä.
Sotataidon ja -tekniikan kehittyessä syvälle kaivautumisesta saatava hyöty väheni sodankäynnissä, mutta silti Messinesin taistelu jäi sotahistoriaan merkittävänä osana ensimmäistä maailmansotaa. Kaikkiaan kaikissa Messinesin taistelun eri vaiheissa kaatui yhteensä noin 60 000 sotilasta, joista 35 000 oli saksalaisia.
Ja kuten kenraali Charles Harrington oli offensiivin aattona ennustanut, hyökkäys tulisi muokkaamaan rajusti alueen maaperää. Yhä tänä päivänä taistelualueilla on nähtävissä yli sata vuotta sitten raivonneen taistelun jäljet. Näistä merkittävin on Spanbroekmolenin räjähdyksessä syntynyt kraatteri, jonka läheisyydessä seisoo tänä päivänä brittisotilaiden kunniaksi perustettu hautausmaa. Itse kraatteri on muuttunut vuosien saattona pieneksi vesialueeksi, joka tunnetaan yleisesti nimellä rauhan lampi.
