Toisen maailmansodan aikana sotateollisuus tuotti toinen toistaan kehittyneempiä koneita, mutta joukkoon mahtui myös villejä ideoita kuten siivekkäät panssarivaunut. Sodan aikana testattiin liitäviä tankkeja, jotka voisivat tukea maahanlaskujoukkoja.
Neuvostoliitossa testattiin vuonna 1942 A-40 Krylya Tankan prototyyppiä. Sen tarkoituksena oli liittää taistelukentälle lentokoneen hinattua sitä perässään. Prototyyppi onnistuikin laskeutumaan turvallisesti, minkä jälkeen siivet irrotettiin. Aseettomana ja muutenkin kevennettynä liitänyt tankki kuitenkin osoittautui niin painavaksi (tyhjänä 2 000 kg), että hinaukseen sopivat, riittävän nopeat lentokoneet olivat vähissä. Koneelta vaadittiin 160 kilometrin lentonopeus, jotta hinaus onnistuisi. Niinpä kokeilut loppuivat lyhyeen.
A-40 oli kehitetty kevyen T-60-panssarivaunun pohjalta ja sen suunnitteli Oleg Antonov.
Brittien Hamilcar onnistui paremmin
Britit suunnittelivat samaan aikaan panssarivaunuja kuljettavia koneita. Suunnittelijansa L.E. Baynesin mukaan nimetty Baynes’ Bat (Baynen lepakko) teki ensilentonsa 1943, mutta senkin valmistusmäärä jäi yhteen. Lepakolle ei löydetty sopivaa tankkia, jota se voisi kuljettaa.
Paremmin onnistui liitokone GAL.49 Hamilcar, joita valmistettiin satoja vuosien 1942–1946 välillä brittijoukkojen käyttöön. Venäläisten A-40:n tavoin Hamilcaria hinattiin lentokoneen perässä, mutta Hamilcarin kyydissä voitiin kuljettaa panssariajoneuvoa. Hamilcar oli liittoutuneiden suurin ja painavin liitokone toisessa maailmansodassa. Se pystyi kuljettamaan 60 sotilasta tai useita tonneja painaneen Tetrarch IV -kevytpanssarivaunun tai vastaavan painoisen ajoneuvon.
Hamilcareja käytettiin muun muassa Normandiassa ”D-Dayna” 6.6.1944. Suuren kokonsa ja liitonopeutensa – enintään 144 km/h – vuoksi ne olivat melko helppoja maalitauluja vihollisen ilmatorjunnalle.
Japanissa kehiteltiin lentävää Mitsubishi-tankkia
Japanissa käynnistettiin jo vuonna 1939 hanke, joka tähtäsi lentävään ajoneuvoon. Kevyeen Mitsubishi-panssarivaunuun liitettiin runko, johon kuuluivat siivet ja pyrstö. Painoa prototyypillä oli kolme ja puoli tonnia. Japanin intresseissä oli saada kuljetettua panssarikalustoa saarille, joilla se kävi sotaa.
Prototyyppi Ku-6 kuitenkin valmistui Japanin kannalta liian myöhään, tammikuussa 1945, vuonna, jolloin sota päättyi. Näin ollen myös Ku-6:n valmistusmäärä jäi yhteen kappaleeseen.
Ranskalaiset laskuvarjojoukot Vespan kanssa koneesta alas
Laskuvarjojoukkojen tukena käytettävien ajoneuvojen kehittäminen ei niiden heikosta menestyksestä huolimatta kuitenkaan päättynyt toiseen maailmansotaan. Yksi erikoinen kokeilu oli 1950-luvulla ranskalaisten laskuvarjojoukkojen käyttöön suunniteltu Vespa 150 TAP -panssarintorjuntaskootteri, joka päätyi taisteluunkin asti Algerian sodassa.
Italialainen Vespa tunnetaan ikonisista kaupunkiliikenteeseen sopivista skoottereistaan, mutta tässä erikoisversiossa oli varustuksena M20 75 mm -sinko. Aseen hyvä puoli oli lähes olematon rekyyli, jonka vuoksi se sopi skootteriin. Tähtääminen ajaessa oli puolestaan vaikeampaa.
Skootteri pystyttiin laskemaan koneesta maahan laskuvarjon avulla. Siihen voitiin myös liittää eräänlainen peräkärry, jolla kuljetettiin tarvikkeita joukoille.
Algeriassa käydyissä taisteluissa skootteria ei tarvittu aseeksi vahvasti panssaroituja vaunuja vastaan. Sen sijaan ranskalaiset saattoivat murtaa sen avulla puolustusasemia tai ampua kevyesti panssaroituja ajoneuvoja.
Sotaskootterin valmisti ranskalainen ACMA lisenssillä, ja Ranskan armeija sai niitä yhteensä noin 600 kappaletta. Skootterit olivat halpoja valmistaa, joten taloudellisesti kokeilu ei ollut suuri riski ranskalaisille.
Lähteet: Niclas Hermansson, Peter Ryberg: Karhu sotilaana ja muita tuntemattomia tosiasioita toisesta maailmansodasta (Atena 2018)
https://www.baesystems.com/en-uk/heritage/general-aircraft-gal49-hamilcar
Lue myös:
