• Historia

Nopein voitti Ahvenanmaalla kesäkuussa 1941

Suomi onnistui varmistamaan saariryhmän hallussapidon jatkosodassa.

Operaatio Kilpapurjehdus juhannuksen alla 1941 oli Suomen oloissa mittava merioperaatio. Kuvan saattue purjehti avomerellä syyskuussa 1942.

Ahvenanmaan, Bornholmin ja Gotlannin kohtalo Itämeren piirissä puhkeavan kriisin yhteydessä on ollut usein esillä niin kylmän sodan aikana kuin sen päätyttyäkin. Saarten haltuunotto merkitsisi mahdollisuutta Itämeren hallintaan tai olisi jopa sen edellytys.

Julkisuudessa ei ole tarkkaa tietoa siitä, kuinka Ahvenanmaan pysyminen Suomen hallussa kriisin sattuessa nykyään turvattaisiin. Siksi on kiinnostavaa katsoa, miten asia hoidettiin jatkosodassa, kun Ahvenanmaan hallussapito sodan oloissa oli edellisen kerran ajankohtainen.

Ahvenanmaan hallinnalla teoretisointi voisi yllättäen muuttua käytännöksi, mikäli Venäjän hyökkäys Ukrainaan laajenisi pohjoiseurooppalaiseksi kriisiksi. Suomen puolustusvoimilla on suunnitelmat Ahvenanmaan hallussa pitämiseksi myös kriisiaikana. Tähän maallamme on sekä oikeus että velvollisuus siitä huolimatta, että saariryhmä on rauhan aikana demilitarisoitu.

Ahvenanmaa kuului Ruotsille vuoteen 1809 asti. Silloin se yhdessä Suomen kanssa siirtyi osaksi keisarillista Venäjää Suomen sodan päätteeksi. Keisarikunnan sotaväki linnoitti Ahvenanmaata vuosien 1809–1917 välillä. Ensimmäisen maailmansodan aikana Ahvenanmaa oli useankin valtion mielenkiinnon kohteena. Saarilla toimi keväällä 1918 ruotsalaista, saksalaista ja venäläistä sotaväkeä sekä suomalaisia punaisia ja valkoisia.

 

Venäjän keisarikunnan hajottua ensimmäisen maailmansodan myrskyihin Kansainliitto päätti vuonna 1920 Ahvenanmaan kuuluvan Suomelle, mutta maakunta sai laajan itsehallinnon. Ahvenanmaa demilitarisoitiin eli tyhjennettiin sotajoukoista ja taisteluvälineistä ensi kerran jo Krimin sodan jälkeen 1856. Demilitarisointi vahvistettiin uudelleen Suomen ja yhdeksän muun maan sopimuksella vuonna 1921 osana ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyjä.

Saariryhmä jäi siis osaksi Suomen valtion aluetta, mutta sitä ei saanut valmistautua puolustamaan rakentamalla taisteluasemia tai varastoimalla sotamateriaalia. Suomelle jäi kuitenkin oikeus miinoittaa vesiä sekä sijoittaa saarille joukkoja hyökkäyksen torjumiseksi. Vuoden 1921 sopimuksen perusajatuksena oli kuitenkin pitää Ahvenanmaa sotatilanteessakin sotatoimien ulkopuolella.

 

Talvisodan jälkeen Suomi oletti, että Neuvostoliitto sallisi Ahvenanmaan linnoittamisen etenkin Saksan hyökättyä Norjaan ja Tanskaan. Kesällä 1940 Suomen joukot linnoittivatkin saaria kunnes Neuvostoliitto määräsi työt keskeytettäviksi ja linnoitteet purettaviksi.  Demilitarisoinnista sovittiin Neuvostoliiton kanssa lokakuussa 1940.

Neuvostoliitto oli talvisodan rauhanehtojen nojalla perustanut vahvan laivastotukikohdan Hankoniemelle. Sieltä sen olisi ollut nopeampi puuttua Ahvenanmaan tilanteeseen kuin Viron rannikolta käsin Leningradista puhumattakaan. Virossa oli ollut neuvostotukikohtia syksystä 1939 alkaen kunnes Neuvostoliitto miehitti koko maan kesäkuussa 1940.

 

Suomi joutui jo vuodesta 1940 alkaen osaksi Saksan ja sen valtakunnankanslerin Adolf Hitlerin suunnitelmaa hyökätä Neuvostoliittoon. Suunnitelma tuli Suomessa aluksi hyvin pienen piirin tietoon kunnes konkreettisia valmisteluja uutta sotaa varten alettiin tehdä keväällä ja alkukesällä 1941.

Sodan ajan joukkojen perustaminen suoritettiin ylimääräisten kertausharjoitusten peitteellä kuten talvisodan alla. Määräys ylimääräisistä harjoituksista annettiin 17.6.1941, ja jo ennen tätä oli tiettyjä sodan ajan joukkoja perustettu.

Hitler oli määrännyt operaatio Barbarossan eli hyökkäyksen Neuvostoliittoon alkavaksi 22.6. kello 03.00. Edellisenä päivänä puolilta päivin kenraali Waldemar Erfurth, Saksan sotavoimien yhteysupseeri Suomen Päämajassa, oli käynyt näyttämässä yleisesikunnan päällikölle saamaansa sähkettä, jossa koodisanalla ilmaistiin hyökkäyksen alkavan suunniteltuna aikana. Hitler nimittäin oli pidättänyt oikeuden peruuttaa hyökkäys vielä edeltävänä päivänä klo 13:een mennessä.

Vaikka sotatila maassamme virallisesti todettiin 25.6., niin yhtä ja toista oli ehtinyt jo tapahtua pitkin alkukesää. Useita tiedustelupartioitakin oli ollut talvisodan rauhan rajan tuolla puolen. Yksi merkittävimmistä sodan aaton sotilaallisista tapahtumista oli operaatio Kilpapurjehdus eli Ahvenanmaan miehitys. Operaation suunnittelu oli aloitettu jo keväällä ulkopoliittisista riskeistä huolimatta.

Suomen molemmat panssarilaivat, Ilmarinen ja Väinämöinen, osallistuivat juhannuksen alla 1941 operaatio Kilpapurjehdukseen eli Ahvenanmaan miehitykseen.

Kun Saksan joukot olivat vuorokauden verran vyöryneet kohti itää, Suomi kuljetti Ahvenanmaalle jalkaväkirykmentti (JR) 14:n, kevyt patteristo 14:n sekä 7. Rannikkoprikaatin. Kuljetuksen toteutti yhteensä 23 sotalaivaa ja siviilialusta. Saattuetta suojaamassa olivat esimerkiksi molemmat panssarilaivamme Väinämöinen ja Ilmarinen, joiden yksi suunniteltu käyttötarkoitus oli toimia kelluvina rannikkolinnakkeina. Sellaisiahan Ahvenanmaan vesillä kaiketi tarvittiin, kunnes saariryhmän miehitysjoukot olivat ehtineet ryhmittyä suunnitellusti ja saavuttaa toimintavalmiuden.

Neuvostoliiton lentokoneet hyökkäsivät panssarilaivoja vastaan Sottungan vesillä saamatta aikaan merkittävää vahinkoa tai viivästystä operaatiolle. Neuvostojoukot tulittivat Hangosta tykistöllä merelle 22.6., ja Suomen Merivoimien komentaja pyysi ja sai luvan vastata tuleen. Pientä vihanpitoa siis tapahtui Suomenkin rintamalla jo heti operaatio Barbarossan alettua, vaikka Suomi ei vielä virallisesti mukana sodassa ollutkaan.

Jatkosodan aikana Ahvenanmaan suojaksi rakennettiin useita rannikkolinnakkeita.

Ruotsillakin oli omat suunnitelmansa Ahvenanmaan haltuunotolle tavoitteena estää saarten joutuminen Neuvostoliiton käsiin. Maahanlaskua ja maihinnousua harjoiteltiin Norjan tuoreisiin tapahtumiin peilaten. Ruotsissa pidettiin mahdollisena, että Saksa ja Neuvostoliitto alkavat kilpailla Ahvenanmaan hallinnasta. Taka-ajatuksena saarten haltuunoton valmisteluilla saattoi olla sekin, että Ruotsi haaveili Ahvenanmaan mahdollisesti luiskahtavan sodan melskeissä osaksi kuningaskuntaa.

Saksan laivasto puolestaan varautui valtaamaan Ahvenanmaan ylläköllä yhdessä suomalaisten kanssa, mikäli saariryhmä olisi joutunut Neuvostoliiton haltuun. Hitler oli kuitenkin jo tehnyt päätöksen jättää Ahvenanmaa rauhaan. Kansainvälistä kilpapurjehdusta saarille ei siis tullut. Alue kuului vuoden 1942 alusta Saaristomeren Rannikkoprikaatin vastuulle, ja saarilla oli läpi sodan vaihtelevan suuruinen miehitys.

 

Neuvostoliiton kanssa 4.9.1944 solmitun aselevon jälkeen suomalaiset vahvistivat Ahvenanmaan puolustusta saksalaista maihinnousua vastaan eivätkä aivan turhaan, koska saksalaisethan yrittivät Suursaaren valtausta syyskuun puolivälissä. Jo kesäkuussa 1944 saksalaiset olivat valmistautuneet Ahvenanmaan haltuunottoon Puna-armeijan suurhyökkäyksen murskatessa suomalaisten itärajan puolustusta.

Suomi piti Saksan uhkaa todellisena. Saksalainen laivasto-osasto kävi juhannuksen tienoilla 1944 antamassa pontta yritykselle estää Suomen irtautuminen sodasta. Neuvostoliiton hyökkäystä Ahvenanmaalle sen sijaan pidettiin epätodennäköisenä, koska miinoitteet sulkivat väyliä, eikä venäläisillä ollut riittävästi maahanlaskujoukkojakaan.

Ruotsalaisia järkytti myöhemmin esille tullut tieto, että tasavallan presidentti Gustaf Mannerheim oli antanut rauhanneuvottelijoille valtuudet tarjota Neuvostoliitolle tukikohtaa Ahvenanmaalta Porkkalan sijasta.

 

Lähteitä:

Arvo Komulainen: Taistelu Ahvenanmaasta – Oolannin iäisyyskysymys (2005)

Jukka Tarkka: Ahvenanmaa – Itämeren voimapolitiikan pelinappula (2020)

Jatkosodan historia 1 (1992)

Jatkosotakronikka (1991)


Lue seuraavaksi

  • Historia

Panssarilaivojen hankinta oli kiistelty aihe, ja Ilmarisen uppoaminen lisäsi keskustelua, mihin rahat olisi pitänyt käyttää

Ilmarinen ajoi tuntemattomaan miinakenttään syksyllä 1941. Väinämöinen selvisi sodasta, mutta jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle.