Ensimmäisen suomalaisen rauhanturvajoukon lähettämisestä tehtävälle tulee loppuvuodesta kuluneeksi 65 vuotta. Yhteiskunta, sotaväki ja reserviläiset olivat silloin kovin toisenlaisia kuin nyt. Siksipä on kiinnostavaa katsoa, keitä sinne Suezille oikein meni ja minkälaisilla valmiuksilla. Matkaan lähti vahvennettu jalkaväkikomppania, jonka muonavahvuus oli 258 yhteysupseerit mukaan lukien.
Operaatio tarvittiin, koska Egyptin hallinnoimalta Gazan alueelta iskettiin toistuvasti Israeliin, minkä johdosta Israel hyökkäsi Siinaille lokakuun lopulla 1956. Kun Egypti ilmoitti kansallistavansa Suezin kanavan, Iso-Britannia ja Ranska valtasivat Port Saidin satamakaupungin kanavan suulla marraskuun alussa. Sotatoimet lopetettiin Neuvostoliiton uhattua länttä ydinaseilla.
USA painosti osapuolia tulitaukoon, jonka valvomiseksi käynnistettiin pikaisesti kymmenen maan UNEF-operaatio. Mukaan pyydettiin suomalainen komppania.
Hakijoita oli kaikkiaan 1 778. Yksi entinen rintamalottakin halusi mukaan, mutta vielä tuossa vaiheessa naisia ei edes kuviteltu otettavan rauhanturvatehtäviin. Hakijoissa oli niin muukalaislegioonassa kuin suomalaisessa SS-pataljoonassakin palvelleita. Yksi lähtijöistä, vänrikki (res.) Paavo Suoranta, oli Mannerheim-ristin ritari.
Jatkosodan päättymisestä oli kulunut vasta hieman yli kymmenen vuotta, joten kymmenellä prosentilla lähtijöistä oli sotakokemustakin. Upseeristo koostui lähinnä kantahenkilökunnasta. Aliupseerit olivat pääosin reserviläisiä, mutta alipäällystöön kuului toki myös kanta-aliupseereita. Miehistötehtävissä palveli vain reserviläisiä.
Kantahenkilökunta kiinnostui laajemminkin ainutlaatuisesta ulkomaankomennuksesta, mutta joukko-osastot harasivat vastaan eivätkä olisi päästäneet kouluttajiaan maailmalle, koska heistä oli muutenkin pulaa.
Tehtävälle houkutteli hyvä korvaus. Jääkärille maksettiin noin 1,5 kertaa suomalaisen miehen tuolloinen mediaanipalkka. Koskaan tämän jälkeen rauhanturvaajien palkkaedut eivät ole olleet suhteellisesti näin hyvät.
Suomalaisten kielitaito oli vielä tuolloin heikoissa kantimissa. Lukioissa yleisin vieras kieli oli saksa. Kadettiupseerien lisäksi ylioppilaita oli joukossa vain kymmenkunta. Kielitaitoa yritettiin perustella käytännön kokemuksella. Joku hakija kertoi oppineensa tanskaa sotalapsena, ja joku kertoi saksan taitonsa olevan peräisin sotavankileiriltä.
Mukaan otettujen reserviläisten ylivoimaisesti yleisin sotilasarvo oli alikersantti, heitä oli 161. Seuraavaksi yleisimpiä olivat vänrikit, joita oli 29. Evakkotaustaisia lähtijöissä oli suhteellisen paljon, samoin kaupungeissa tai kauppaloissa asuvia. Yli 90 erilaista siviiliammattia oli edustettuna.
Ikähaarukka oli varsin laaja. Vanhin lähtijä oli syntynyt vuonna 1912. Nuorin oli vuonna 1936 syntyneenä vielä teini-iässä eikä edes täysi-ikäinen tuolloisen lain mukaan. Lähtijöissä korostuvat selvästi vuosina 1933–1935 syntyneet reserviläiset. Joukon keski-ikä oli alle 25 vuotta.
Henkilökohtaiseksi aseeksi jaettiin pelti-kp m/44 sekä tietysti puukko. Venäläisiä rynnäkkökiväärejä oli Suomessa vasta kokeilukäytössä, ja kotimainen rynnäkkökiväärituotanto käynnistyi seuraavalla vuosikymmenellä.
Pukujen suhteen piti inspiroida. Yleispuvuksi tuli kokeiluasteella ollut sarkapuku. Niin varusmiehillä kuin kantahenkilökunnallakin yleisin puku oli tuolloin vielä m/36. Uutuutena lähtijöillä oli helleasu. Shortsien kaveriksi tarvittiin polvisukat, joita ei sotaväen varustukseen kuulunut. Niinpä niitä haettiin 500 paria silloisesta muodin huippuliikkeestä Kuusiselta Helsingistä.
Helleasun paitaan omaksuttiin uusi arvomerkkien kantotapa. Paidan olkapoletteihin pujotettiin aselajiväriset tupet metallisine arvomerkkeineen kuten nykyäänkin. Vielä tuolloin arvomerkkejä pidettiin lähinnä kauluslaatoissa ja päällystakkien hihansuissa. Päähän painettiin YK-baskeri. Termiä baretti ei silloin vielä suomen kielessä tunnettu.
Ensimmäisenä komppanian päällikkönä toimi vuonna 1920 syntynyt majuri Uolevi Kettinen, joka palveli tuolloin Puolustusvoimain komentajan adjutanttina. Yhteysupseereina UNEF:in esikunnassa aloittivat everstiluutnantti Björn Kontiopää ja majuri Magnus Haaksalo.
Komppania sai mukaansa lääkärin mutta ei pappia. Papin puuttuminen vaatikin poikkeusjärjestelyjä. Jos joku olisi haavoittunut vaikeasti ja halunnut ehtoollisen, sen olisi jakanut maallikko. Silloinen kirkkojärjestys tunsi hätäehtoollisen välittömässä kuolemanvaarassa oleville, mutta järjestely oli harvinainen poikkeus. Mahdolliset kaatuneet oli suunniteltu tuhkattavan ja haudattavan uurnassa operaatioalueelle.
Hartauksien osalta tukeuduttiin aluksi ruotsalaisjoukon pappiin. Virsiksi oli valittu sellaisia, joiden sävel on tuttu kummallakin puolen Pohjanlahtea. Oma pappi saatiin vasta ensimmäisessä rotaatiossa, kun joukkoon liittyi sotilaspastori Toivo Kuusiola.
Aluksi suomalaiset asetettiin Port Saidissa egyptiläisten ja brittien väliin tehtävänään suojata kanavan raivauslaivastoa. Seuraavat neljä kuukautta palveltiin autiomaan rauhassa. Toinen puolivuotisjakso toimittiin väkirikkaassa Gazassa paikallisen väestön keskellä, mutta vieraan kulttuurin ymmärtämiseen ei mitenkään valmennettu.
Suomalaiskomppaniasta irrotettiin kuukaudeksi noin 30 miehen joukko majuri Haaksalon johtoon. Miehet käyttivät YK:n vartijatunnuksin varustettuja harmaita siviilipukuja. Näin toteutettiin Suomen ensimmäinen siviilikriisinhallinnan operaatio, vaikka tuota termiä ei vielä silloin tunnettu.
Sauna rakennetiin toiminta-alueelle tietysti ensi tilassa. Paikaksi löytyi erään rakennuksen katolla Port Saidissa ollut pyykkitupa. Suomalaisten outoja tapoja tietysti ihmeteltiin, mutta ihmettely oli molemminpuolista. Viina oli halpaa ja helposti saatavissa. Kun sitä kaiken lisäksi sai ilman viinakorttia, niin joillekin siitä tuli ongelmia. Alkoholi liittyi suurimpaan osaan kurinpitotapauksia.
Sauna ja viina olivat myös ainoa tuolloin tunnettu debriefing-menetelmä. Kotiin paluun jälkeen tuelle olisi ollut totinen tarve, koska varmaan jokainen näki operaatiolla kurjuutta, väkivaltaa ja kuolemaa. Olosuhteet kaikkiaan olivat kovin erilaiset aikana, jolloin tavallinenkaan ulkomaanmatkailu ei ollut jokamiehen huvi.
Maskottikin suomalaisjoukolle löytyi, kun paikallinen koira mieltyi sitä ystävällisesti kohdelleisiin miehiin. Prisseksi nimetty koira omaksui vartijan roolin. Bensan haju oli sen mielestä kunnon miehen merkki, joten se hyväksyi lähinnä kuljetusjoukkueen sotilaat. Prisse päätyi lopulta Suomeen kersantti Mauri Varjosen mukana.
Tappioitakin tuli. Harhaluodit, miinat ja tapaturmat johtivat muutamiin vammautumisiin. Ensimmäisen operaation aikana kukaan ei kuollut, mutta kaksi rauhanturvaajaa menehtyi toiminta-alueella saamaansa tautiin Suomessa. Hygieniaan ja ennalta ehkäisevään terveydenhuoltoon osattiin kiinnittää enemmän huomiota vasta seuraavilla operaatioilla.
Suomalaiset kotiutettiin vuoden kuluttua, mutta UNEF 1 -operaatio jatkui. Suomen ensimmäisessä YK-rauhanturvaoperaatiossa ehti palvella kaikkiaan 437 sotilasta. Rauhanturvatehtävä herätti Suomessa suurta huomiota ja se tulkittiin uuden aikakauden aluksi. Onnistuneen tehtävän myötä Suomi oli ottanut ensimmäiset askeleet matkalla rauhanturvaamisen suurvallaksi, joksi Suomea yhdessä vaiheessa nimitettiin.
Lähteitä:
Heikki Holma (päätoim.): Suomalaista rauhanturvaamista ja kriisinhallintaa 1956–2018 (2018)
Mikko Karjalainen (päätoim.): Suomen Puolustusvoimat 100 vuotta (2018)
Jorma Reinimaa: YK-kenraalin puumiekka – Yhdistyneiden Kansakuntien Suomen komppania 1956–1957 (2006)
Veli-Matti Syrjö & alii: Suomen Puolustusvoimat 1944–1974 (2006)
