Kaatuneitten muistopäivää vietetään vuosittain toukokuun kolmantena sunnuntaina. Muistopäivä on vakiintunut liputuspäivä.
Suomen joka pitäjässä on sankarihautoja, koska Suomi oli ilmeisesti ainoa toiseen maailmansotaan osallistunut maa, joka pyrki tuomaan rintamalla kaatuneet kotiseudun multiin. Käytäntö vakiintui talvisodan alkuvaiheissa pienen kangertelun jälkeen. Vainajien kotiuttaminen oli mahdollista siksikin, että suomalaiset sotilaat usein taistelivat kotimaan kamaralla, jopa kirjaimellisesti kotiseudulla, kuten monet Kainuun tai Karjalan rintamamiehet. Nykyinenkin kaatuneiden huollon ohjeistus lähtee siitä, että kaatuneet evakuoidaan ensisijaisesti kotiseudulle.
Monia suuria sotilashautausmaita löytyy vieraalta maaperältä, koska suurvalta-armeijat ovat lähettäneet joukkoja kauas sotimaan. Normandian hiekat ja Ardennien metsät kätkevät kymmenien tuhansien sotilaiden maalliset jäännökset poveensa. Myös Tyynenmeren paratiisisaarilla on suuria sotilashautausmaita. Euroopasta löytyy tietysti myös ensimmäisen maailmansodan hauta-alueita.
Suomalaistenkaan vainajien kotiuttaminen ei aina ollut mahdollista. Panssarilaiva Ilmarinen vei mennessään 271 merisotilasta 13.9.1941. Meren nielaisemat siunattiin mereen. Helsingin Munkkiniemestä löytyy kapteeniluutnantti Lauri Kalon (ent. Calonius) hautakivi. Hän oli yksi Ilmarisen upotessa surmansa saaneista.
Kalo valmistui merikadettikurssilta numero 7 vuonna 1932. Kurssilla hän menestyi hyvin, koska sai nimityksen kadettipursimieheksi. Nuorena upseerina Kalo ehti palvella sukellusvenelaivueessa ja tykkivenelaivueessa. Ilmarisella hän palveli vahtipäällikkönä.
Kentälle jääneenä siunattiin monta lentäjääkin. Koneen pudottua kauas vihollisalueelle ei vainajia voitu evakuoida. Munkkiniemessä tätä kohtaloa todistaa vääpeli Joonas Harjun hautakivi. Ilmatorjunta osui hänen ohjaamaansa nopeaan Pe-2 tiedustelukoneeseen Sorokan eteläpuolella 10.2.1943. Harju onnistui tekemään pakkolaskun metsään mutta kuoli itse. Harjun PE-212-tunnusta kantaneen koneen hylky löytyi syksyllä 2018 Sekeen länsipuolelta.
Koneen tähystäjä, vänrikki Onni Koskimaa jäi vangiksi ja kuoli pahoihin vammoihinsa Belomorskin sairaalassa muutaman päivän kuluttua. Vaikeasti loukkaantunut kersantti Toivo Kankkunen jäi myös vangiksi mutta kotiutui sodan jälkeen marraskuun lopulla 1944. Hän selviytyi ohjaajan hengen vaatineesta maahansyöksystä jo välirauhan kesäkuussa. Kankkunen kouluttautui sotien jälkeen Sibelius-Akatemiassa oopperalaulajaksi ja konsertoi ulkomaita myöden.
Lottia kaatui tulilinjoilla sekä kotiseudun pommituksissa vähän yli sata, ja noin 140 kuoli sairauksiin. Myös tapaturmat veivät niin sotilaita kuin lottia. Kolme lottaa katosi. Oulunkylän sankarihautaan Malmin hautausmaalle on kätketty vain 22-vuotiaana Tanskassa huhtikuussa 1944 kuolleen lotta Anna Maria Schwartzin tuhkat. Scwartz olisi halunnut lottapalvelukseen jo talvisodan aikana, mutta nuori ikä oli este. Jatkosodassa hän ehti palvella kolmella lottakomennuksella käyden vain lyhyillä kotilomilla.
Syy erikoiseen kuolinpaikkaan oli aikakaudelle ominainen. Nuori rintamalotta lähetettiin Tanskaan saamaan hoitoa tuberkuloosiin, mutta ankara tauti vei voiton. Ruumista ei ollut mahdollista kuljettaa Suomeen, joten vain tuhkat kätkettiin kotiseurakunnan sankarihautaan. Rintamalla sairastuneet sotilaat ja lotat haudattiin yleensä sankarihautaan, koska ankarien olosuhteiden katsottiin myötävaikuttaneen taudin puhkeamiseen tai olleen jopa sen syy.
Kaatuneen taistelutoverin ruumis pyrittiin pikatilanteessa kätkemään edes kenttähautaan. Jatkosodan alussa suomalaisjoukot kohtasivat useita talvisodan kenttähautausmaita, ja silloin niissä olleet sankarivainajat siirrettiin taemmas kotiseudulle. Satoja talvi- ja jatkosodan sankarivainajia haudattiin niiden pitäjien kalmistoihin, jotka lopulta jäivät Neuvostoliiton alueelle.
Näitäkään vainajia ei toki ole unohdettu. Monilla suomalaisilla hautausmailla on muistomerkki Karjalaan jääneille. Niiden juureen tuodaan kukkia sekä kynttilöitä sota- ja siviilivainajille, jotka lepäävät vieraan haltuun jääneen kotiseudun mullassa.
Sekavassa tilanteessa sotilaita myös katosi tai ruumis jäi vihollisen haltuun. Joskus ruumis tuhoutui täysosumasta. Kentälle jääneenä Haagan sankarihautaan Helsinkiin on siunattu Mannerheim-ristin ritari, kornetti Teppo Hirvi-Kunnas. Hän kaatui Äänisen itärannalle Vodlajoen suulle suuntautuneella epäonnisella partiomatkalla 10.3.1942. Ruumis jäi Äänisjärven jäälle. Retki on ollut taustana Jani Mäkivallin romaanille Ääniseltä itään.
Hirvi-Kunnas oli ainoa ritariksi nimitetty kornetti. Se oli vänrikkiä vastaava ratsuväen sotilasarvo. Jo aiemmin ansioitunut Hirvi-Kunnas sai ritarinimityksen postuumisti. Hän oli aiemmin myös haavoittunut ja saanut neljännen luokan Vapaudenristin miekkojen ja tammenlehvän kera. Kaatumisen jälkeen tehty ritariesitys tuotti tuloksen. Viereisessä haudassa marmoripaaden alla lepää ritarin veli, lakitieteen ylioppilas, luutnantti Timo Hirvi-Kunnas. Hän haavoittui vaikeasti jalkoihin pienoisheittimen kranaatista asemia tarkastaessaan ja kuoli sotasairaalassa haavoihinsa 7.12.1943.
Hautakivistä voi tehdä paljonkin johtopäätöksiä. Taistelujen ankaruuden voi havaita samojen kaatumispäivien toistuessa. Joukkueellinen Taivalkosken miehiä hiihti talvisodassa päin vihollisen ryhmitystä. Siksi moneen Taivalkosken sankarihaudan kivilaattaan kaiverrettiin päivämäärä 4.2.1940. Myös erityisen nuori sankarivainaja herättää tunteita. Nuorimmat heistä olivat teinipoikia.
Mikäli kivessä on myös sotilasarvo ja kaatumispaikka, on päätelmien teko helpompaa. Usein kaatumispaikka mainitaan tarkkaan, joskus paikaksi nimetään esimerkiksi Itä-Karjala. Joskus kivessä on vain nimi sekä syntymä- ja kuolinaika. Tämä on toki tasa-arvoinen tapa, sillä kuoleman edessä kaikki ovat samanarvoisia.
Kuuluisiakin sukunimiä sankarihautausmaiden kivilaatoista löytyy. Kulosaaren pienellä sankarihauta-alueella Helsingissä kiveen on kirjoitettu fänrik Erik Gustav Martin Heinrichs 14.4.1923–3.3.1943. Kyse on kenraali Erik Heinrichsin Syvärillä kaatuneesta pojasta. Sotapäiväkirjan mukaan joukkueenjohtaja Heinrichs kaatui vihollisen kk- tai pk-tulessa tukikohtaan. Moni muukin sota-ajan kenraali menetti poikansa taisteluissa.
Joskus vanhan suvun jäsen on siunattu sankarihaudan sijasta sukuhautaan. Näin on esimerkiksi Viipuria puolustaessaan kaatuneen rynnäkkötykkikomppanian päällikön luutnantti Stig Sippelin laita. Sippel jäi Viipuriin, mutta nimi ja Vapaudenristi on kaiverrettu sukuhaudan harmaaseen graniittipaateen Ahveniston hautausmaalla Hämeenlinnassa. Henkilötietojen alle on kaiverrettu Stupade i Wiborg 20.6.1944.
Kuntaliitosten seurauksena nykyisistä suurkunnista voi löytyä useitakin sankarihauta-alueita. Esimerkiksi Helsingin nykyinen alue pohjautuu vuoden 1946 suuriin alueliitoksiin. Siksi Helsingissäkin on useita pieniä ja ilmeisen huonosti tunnettuja sankarihautausmaita. Haaga oli vielä sota-aikana itsenäinen kauppala. Lauttasaari ja Munkkiniemi kuuluivat Huopalahden kuntaan ja Pitäjänmäki Helsingin maalaiskuntaan. Oulunkylä ja Kulosaari olivat itsenäisiä kuntia. Näillä kaikilla on omat sankarihautausmaat.
Kommentti: Rauhaisat hautausmaat henkivät historiaa
Olen silloin tällöin kesällä pysähtynyt kauniilla Sammaljoen sankarihautausmaalla. Sammaljoki on hiljainen kylä nykyisen Sastamalan alueella Vammalasta Urjalaan vievän paikallistien varrella. Sankarihautausmaa uhmaa aikaa ja kuntajärjestelyjä kauniin puukirkon katveessa. Pienet ja hiljaiset hautausmaat ovat hälyisiä liikenneasemia parempi paikka oikoa jäseniä ja levähtää ajomatkoilla.
Ulkomailla hautausmaat avaavat paikkakunnan kulttuuria ja historiaa. Välillä törmää traagisiin kohtaloihin. Viineistään tunnetun saksalaisen pikkukaupungin Rüdesheimin hautausmaata kierrellessäni osui silmiini suuri muistomuuri, johon oli kaiverrettu yli 200 asukkaan nimi. Nuorin amerikkalaispommikoneiden uhri oli vain päivän ikäinen vauva. Pommit oli tarkoitettu joen toisella rannalla olleelle ratapihalle.
Kerran joulun aikaan baijerilaisen Berchtesgadenin pikkukaupungin hautausmaalla huomasin saksalaisten tavan muistaa sankarivainajiaan. Hautausmaan kiviaidan sisäsivulle oli kiinnitetty pitkä rivi muistolaattoja ja -lyhtyjä. Laattoja on sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa kaatuneille paikkakunnan miehille. Osa vainajista oli alppijääkäreitä, mutta kenenkään kaatumispaikaksi en huomannut mainitun erikseen Lappia. Ostfront (itärintama) oli monessakin muistolaatassa, joissakin Nord Afrika (Pohjois-Afrikka). Vainajat ovat levänneet jo vuosikymmenet jossakin kaukana, mutta yhä syttyvät kynttilät jouluisin ja muina juhlapäivinä muistolaattojen viereen.
Lähteitä:
Jaakko Hyvönen: Kohtalokkaat lennot 1939–1944
Heikki Lehtonen: Sodassa kuolleet Mannerheim-ristin ritarit 1941–1945
Kadettiupseerit 1920–1980
Lotta Svärd-lehti 14/1944
Suomalaisten Waffen-SS -vapaaehtoisten matrikkeli 1941–1943
Digitoidut sotapäiväkirjat
