• Historia

Historia: Rannikkotykistö oli isoimmillaan Suomen kolmanneksi suurin aselaji

Rannikkopuolustus turvaa nykyään ohjuksiin. Rannikkotykistö sulautettiin Merivoimiin vuonna 1998.

Sotamuseo

T-55 panssarivaunun torneista rakennetut tarkat 100-milliset kanuunat olivat käytössä 2010-luvulle asti.

Merivoimiin vuonna 1998 sulautettu rannikkotykistö oli
parhaimmillaan Suomen kolmanneksi suurin aselaji. Vuosittain se koulutti
tuhansia varusmiehiä rannikkotykistön reserviin. Enimmillään linnakesaaria ja
pienempiä toimipisteitä oli lähes kaksisataa.

Kantahenkilökunta perheineen asutti monia linnakesaaria,
jotka olivat usein kiinteitä pienoisyhdyskuntia kouluineen ja kauppoineen. Rannikkotykistö
oli elämäntapa.

Varusmiehille linnakepalvelus saattoi merkitä varsinkin
kelirikkoaikaan pitkääkin eristystä tavanomaisesta lomakierrosta, ja varuskuntavapaat
saattoi viettää vain linnakkeella.

Rannikkopuolustus on kokenut perusteellisia muutoksia monen
reserviläisen varusmiesajan jälkeen. Kiinteän rannikkotykistön aika alkaa olla
ohi. Ohjukset mahdollistavat joustavan liikkuvuuden, hajauttamisen sekä
pidemmän ulottuvuuden. Uhkakuvan muutos vaikuttaa jatkossakin meripuolustuksen
doktriiniin.

Juuret
Pietari Suuren merilinnoituksessa

Itsenäisen Suomen rannikkotykistön pesämunaksi jäi Venäjän
keisarikunnalta Pietari Suuren merilinnoitus. Venäjän Itämeren laivasto oli
tuhoutunut Tyynellä merellä Tsushiman meritaistelussa Japania vastaan vuonna
1905. Silloisen pääkaupungin Pietarin suojaksi alettiin rakentaa
rannikkolinnakkeiden ketjua Suomenlahden rannoille. Linnoitustyöt olivat
käynnissä vielä ensimmäisen maailmansodan aikana.

Venäläisten vuonna 1918 jälkeensä jättämät linnakkeet ja
kalusto jäivät sotasaaliina Suomen valtion haltuun. Järeitä tykkejä jäi noin
viisikymmentä, raskaita runsaat sata ja kevyitä parisataa. Isännyyden vaihto
vahvistettiin Tarton rauhansopimuksella vuonna 1920. Ongelmana oli linnakkeiden
päätorjuntasuunta – länsi ja lounas – idän ja kaakon sijasta. Lisähaasteena oli
luoda rannikkopuolustus Laatokalle.

Nenonen
ja Rikama ideoimassa

Itsenäisen Suomen kenttätykistön kehittäjänä tunnetulla
kenraali Vilho Petter Nenosella (1883–1960)
oli vahva panos myös rannikkotykistön alkuvaiheissa. Hän johti aselajia kahteen
otteeseen itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina. Rannikkotykistöosaamista oli
lähinnä Venäjällä koulutetuilla upseereilla, joihin Nenonenkin lukeutui.

Eversti Johan Lambert
(Jussi) Rikama
(1895–1954) käytti Pietari Suuren merilinnoitusta
raaka-aineena muokatessaan Suomen etelärannikolle tarkoituksenmukaisen
rannikkopuolustuksen. Italiastakin 1920-luvulla oppia hakenut Rikama kehitti
myös ampumatarvikkeita ja -menetelmiä sekä asetekniikkaa.

Jo vuonna 1919 rannikkotykistö organisoitiin kolmeksi
rykmentiksi ja vuonna 1922 sille vahvistettiin määrävahvuudet eli rauhan ajan
virat sekä sodan ajan joukkojen kokoonpanot. Tällöin aselaji sai myös oman
virkapuvun, johon kuuluivat suorat tummansiniset housut ja harmaa takki.
Miehistöllä oli merimieslakkia muistuttava päähine. Päällystön koppalakin
päällinen oli harmaa ja paarre tummansininen.

Rannikkotykistö kärsi vuoden 1924 niin sanotusta jääkärikapinasta,
jolla painostettiin Venäjällä koulutuksensa saaneita upseereita pois
Puolustusvoimien avainpaikoilta. Tuolloin rannikkotykistön johtoon astui
jääkäritaustainen everstiluutnantti (myöhempi kenraali) Väinö Valve (1895–1995). Vuonna 1933 Valve sai johtoonsa myös
laivaston ja toimi Merivoimien johdossa läpi sotavuosien. Merivoimat muodostui
tuolloin kahdesta aselajista: laivastosta ja rannikkotykistöstä.

Kohti
sotaa

Pääkaluston lisäksi suomalaiset perivät Venäjältä myös
meriampumamenetelmät. Ennen sotaa tekniikan ohella kehitettiin myös taktiikkaa.
Kiinteiden tykkiasemien hajaryhmitys paransi pattereiden taistelunkestävyyttä sekä
laajensi ampuma-alaa ja mahdollisti maamaalien tulittamisen. Torjunta oli
kolmiportainen: kauko-, väylä- ja rantatorjunta.

Rannikkotykistön reserviläisiä käskettiin palvelukseen jo
syyskuun alussa 1939, ja kuukautta myöhemmin olivat sodan ajan joukot
valmiudessa. Ensimmäinen talvisodan torjuntavoitto oli risteilijä Kirovin
karkottaminen Russarön tykkien tulella 1.12.1939.

Rannikkotykistö
maarintaman tukena

Vuoksen varrelle rakennettiin sulkulinnakkeita 1920-luvulla.
Pääosa niistä saatiin toimintakuntoon vasta talvisodan aikana, mutta ne ehtivät
tukemaan etulinjan jalkaväkitaistelua.

Tukemaan ulottuivat myös Laatokan rannalla sijainnut
Järisevä sekä Kannaksen sisämaan Kaarnajoki. Niillä riitti ampumatarvikkeita
toisin kuin kenttätykistöllä. Rannikkotykistö vaikutti keskeisesti talvisodan
Taipaleenjoen puolustuksen kestämiseen. 

Talvisodan jälkeisen uuden rajan suojaksi rakennetulle
Salpalinjalle muodostettiin linnoitustykistö luovutetulta alueelta siirretystä
rt-kalustosta. Liikkuvina linnakkeina toimi rautatietykistö. Jatkosodan aikana rannikkopuolustus
palautettiin Laatokalle ja se muodostettiin myös Ääniselle.

Viipurinlahdella rannikkotykistön rooli oli merkittävä sekä
talvisodan että jatkosodan loppuvaiheissa. Viipuria puolustaville joukoille
muodostui vakava selustauhka Viipurinlahden yli pyrkivistä neuvostojoukoista,
ja rannikkotykistöä tarvittiin uhan eliminointiin.

Paluu
rauhaan

Jatkosodan jälkeen maahan saapunut liittoutuneiden
valvontakomissio antoi yksityiskohtaiset määräykset rannikkotykistön
sijainnista, kalustosta ja vahvuuksista. Osa raskaasta kalustosta piti siirtää sisämaan
varikoille. Miinanraivaus työllisti myös rannikkotykistöä vuosina 1945–47.

Pariisin rauhansopimus vuonna 1947 mahdollisti raskaiden
tykkien palauttamisen linnakkeille. Tuolloin tehtiin oleellinen linjapäätös:
linnakkeet pidettäisiin miehitettyinä ympäri vuoden ja varusmieskoulutus
toteutettaisiin niillä alokkaasta alkaen.

Rannikkotykistön siirto Maavoimiin vuonna 1952 oli
merkittävä virstanpylväs. 1950-luvulla perustettiin moottoroitu rannikkotykistö
ja rannikkojalkaväki. 152/45 Canet-tykkien modernisointi annettiin Tampellan tehtäväksi. Tykkeihin asennettiin uudet 152/50 putket ja suojaksi teräksinen kupukilpi. Tulen
osuvuudesta vastasivat keskiöt eli yli 20 henkeä vaatineet laskentakeskukset. Digitaalisiin
laskimiin siirryttiin 1960-luvulta alkaen.

Vuonna 1967 rannikkotykistö sai oman aselajitarkastajan, ja
1960-luvun mittaan käynnistettiin modernisointi. Raskaat patterit säilytettiin,
mutta kevyen rannikkotykistön pääaseeksi valittiin T-55-panssarivaunujen
torneista rakennettu 100 56 TK -kalusto. Tarkka kanuuna oli käytössä 2010-luvun
alkuun asti.

Tärkein kehityskausi ulottui 1970-luvulta 1990-luvun alkuun.
Liikkuva rannikkotykistö sai kalustoksi 130 K 54:n, ja Tampellan 130 53
TK–tornikanuunoja alettiin asentaa vuonna 1983. Kaudella uusittiin myös ohjus-,
mittaus-, valvonta-, tulenjohto- ja laskinkalustoa sekä luotiin vedenalainen
valvontajärjestelmä. Yhteysaluksien uusiminen aloitettiin 1970-luvun lopulla.

Vuonna 1998 toteutettiin rannikkotykistön pikaliitos Merivoimiin.
Sulautuminen valmisteltiin ilman aselajin myötävaikutusta ja se tuli
yllätyksenä myös rannikkotykistön johdolle.

Nykytila
ja tulevaisuus

Ohjuskauden avasi 1960-luvulla ranskalainen
väylätorjuntaohjus SS-11. Venäläisiä P-15 Termit (Styx) meritorjuntaohjuksia
(MTO-66) käytettiin Tuima-luokan ohjusveneiden lisäksi myös rannikkotykistössä.
Niiden seuraajaksi hankittiin 1980-luvulla ruotsalainen RBS-15 (MTO-85), joka
on modernisoituna yhä käytössä. Kolmatta polvea edustaa Euro-Spike ER
rannikko-ohjus (RO-2006). 

Tampellan 130 53 TK on edelleen palveluskäytössä. RANTA-ammunnanhallintajärjestelmä
otettiin käyttöön 1990-luvulla, jolloin keskiö- ja RAVAL-laskennasta
luovuttiin. LASU-lasersuuntimet on uudistettu ja rannikkotutkat kulkevat
nykyään joukkojen mukana.

Suomenlinnan rannikkorykmentin komentaja, komentaja Olli-Pekka Lund antaa tunnustusta aiemmille
sukupolville.

– Pitkäjänteinen
ja neuvokas työ on luonut hyvän perustan tämän päivän rannikkojoukkojen
kehittämiselle, mutta toiminta-alue sekä rannikon erityisolosuhteet on yhä
opittava tuntemaan.

Rannikkopuolustus tähyää jo seuraaville vuosikymmenille, ja
komentaja Lund kertoo tutkimusten käsittelevän jo 2030-luvun sodankuvaa.

– Raskaiden
tornikanuunapattereiden jälkeiset ratkaisut ovat edessämme 2020-luvulla.
Merivoimien tärkeimpänä hankkeena on Laivue 2020, jolla korvataan poistuvaa
taistelualuskalustoa sekä muuta suorituskykyä.

Uusista visioista huolimatta 130 53 TK -tykkikalustokin on
edelleen koulutuskäytössä.

– Tulipattereita
kouluttamalla Suomenlinnan rannikkorykmentti pitää yllä kykyä
tykistöammuntoihin, joita jokainen saapumiserä suorittaa maineikkaalla Russarön
saarella.

Rannikkotykistö

Vuosipäivä:
joukkokohtaiset

Vuosipäivän peruste: joukkokohtaiset

Kunniamarssi:
joukkokohtaiset

Koulutushaaroja: tuliasema,
meritulenjohto, merivalvonta, meritiedustelu

Aselajikoulu:
Rannikkotykistökoulu (1969–1998), Merisotakoulu (1998 alkaen)

Ansiomitali: Rannikon
puolustajain killan ansiomitali

Joukko-osastoristi:
joukkokohtaiset ristit

Perustaistelijan nimitys: tykkimies

Aselajimuseo: Rt-museo
suljettiin vuonna 2007, mutta Kuivasaaressa on huomattava kokoelma vanhaa
tykkikalustoa.

Aselajikilta: Rannikon
puolustajain kilta (1962)

Ammattilehti: Rannikon
puolustaja (1957)

Aselajin vaikuttaja: Eversti
Jussi Rikama (1895–1954)

Aselajivärit (kauluslaatan
pohja / reunus):

Musta/punainen (1936–62)

Punainen/sininen (1962–84)

Musta/punainen (1984–98)

Merivoimien
asut ja arvomerkit vuodesta 1998 alkaen

Lähteitä:

Heikki Tiilikainen–Ove Enqvist: Tykkien ja ihmisten saaret

Marko Palokangas: Suomen puolustusvoimien joukko-osastoperinteet, entiset joukko-osastot 1945–2005

Rannikon puolustaja -lehden vuosikerrat




Kuvat Sotamuseo:

Kuva 1: Kalustosta on pidettävä hyvää huolta. Asehuolto menossa Örön linnakkeella vuonna 1965.

Kuva 2: Ruotsalainen meritorjuntaohjus MTO-85 on modernisoituna yhä suorituskykyistä kalustoa.

Kuva 3: Isosaaren rannikkotykistöleirille vuonna 1964 osallistuneet varusmiehet tähystävät merimaalia.

Kuva 4:
T-55 panssarivaunun torneista rakennetut tarkat 100-milliset kanuunat olivat
käytössä 2010-luvulle asti.

Kuva 5:
Venäläisvalmisteista MTO-66 -ohjusta käytettiin rannikkotykistön ohella myös
Tuima-luokan ohjusveneissä.

Kuva 6:
Suomessa alettiin kouluttaa rannikkojalkaväkeä 1950-luvulla ja
Rannikkojääkäripataljoona perustettiin 1960. Rannikkojääkärit
ylimenoharjoituksessa 1960.

Artikkeli on julkaistu Reserviläisen numerossa 6/2016.