Veden alle monella tavalla

Vedenalainen Veljeskunta / Sukeltajakoulu
4_sukellus_reservilainen_terotuominen
Taistelusukeltajat etenevät huomaamattomasti suljetun kierron happilaitteen avulla. Kuvan pienet kuplat tulevat maskin ja hupun välistä, eivät hengityksestä. Laitetta pidetään rintapuolella. Aseena on RK62-rynnäkkökivääri.
Tero Tuominen

Artikkeli on julkaistu alun perin Reserviläisen numerossa 5/2013. Artikkelia on päivitetty syyskuussa 2017.

 

Kun käydään keskustelua siitä, mikä sotilaskoulutushaara on vaativin, sukeltaminen on poikkeuksetta kärkisijoilla. Haasteena onkin löytää joka vuosi parikymmentä varusmiespalvelukseen tulevaa, jotka pystyvät läpäisemään koulutuksen.

Vuoden 2017 kurssille oli aluksi vaikeuksia löytää riittävästi oppilaita, mutta täydentävän haun avulla koulutettavia löytyi vajaa 20. Asiasta kertoi toukokuussa Ruotuväki-lehti.

Yleensä noin 70 prosenttia aloittaneista suorittaa kurssin hyväksytysti. Arvostetun sukeltajanmerkin on saanut rintaansa noin 2 000 sotilasta.

Sukeltajat koulutetaan Upinniemen Sukeltajakoulussa. Sinne otetaan vain yksi saapumiserä vuodessa palvelusajan ollessa 347 vuorokautta. Vuorovuosina koulutetaan raivaaja- ja taistelusukeltajia. Tänä vuonna koulutetaan raivaajasukeltajia. Palvelukseen voi hakea ennen varusmiespalvelusta tai vaikka olisi jo palveluksessa. Kaikki koulutettavat suorittavat aliupseerikurssin.

9_sukellus_reservilainen_terotuominen
Sukeltajaoppilaat valmistautuvat paineilmalaitteilla toteutettavaan allasharjoitukseen Upinniemen kuntotalolla. Kuva: Tero Tuominen
 

Sukellusperinteet Suomessa

Sotilassukellusta on Suomessa tehty jo yli 100 vuoden ajan. Aluksi se liittyi vedenalaisiin rakennustöihin, laivojen pohjatarkastuksiin ja erilaisiin uponneiden alusten nostotöihin.

Löytyypä Suomesta maailman vanhin sukelluspuku, Raahen museon Wanha herra. Nahasta valmistetun puvun uskotaan olevan peräisin 1700-luvulta.

Työsukellukset vuosisadan alussa tehtiin metallikypärävarustuksessa ja hengitysilma pumpattiin pinta-aluksesta. Letkun avulla toiminta soveltuu työsukelluksiin, joissa ei tarvitse juuri liikkua, mutta pinnan alla pitäisi olla pitkä aika.

Esimerkiksi vedenalaiset rakennustyöt ovat tällaisia. Menetelmää käytetään edelleen, mutta välineet ovat toki kehittyneet.

Sotien aikana sukellusvenemiehistöillämme oli saksalaisia happilaitteita, jotka oli tarkoitettu uponneesta aluksesta pelastautumiseen. Niillä sukellettiin ainakin hallioloissa.

 

5_sukellus_reservilainen_terotuominen
Sukeltajaoppilasta avustetaan perinteiseen letkulla ilmansa saavaan kypäräsukellusvarustukseen. Kuva: Vedenalainen Veljeskunta / Sukeltajakoulu

Sammakkosukeltajat tulevat

1950-luvun alussa reservissä arvioitiin olevan kymmenkunta sukeltajaa. Tuolloin aloitettiin selvitykset käytetystä kalustosta ja koulutuksesta muissa valtioissa. Vuonna 1953 lähetettiin yliluutnantti Antti Näsi raivaajasukeltajakurssille Ruotsiin.

Suomessa paineilmalaitekurssi järjestettiin kantahenkilökunnalle 1954, ja varusmieskoulutus alkoi vuotta myöhemmin. Koulutus perustui Ruotsista hankittuun tietotaitoon.

Myös kalustoksi hankittiin ruotsalaisia AGA-paineilmalaitteita. Urheilusukeltajien käyttämien laitteiden tapaisia kokonaisuuksia hankittiin 30 kappaletta.

Miehistö jaettiin tuolloin tekniikan mukaan letkua hyödyntäviin pumppusukeltajiin ja paineilmalaitteita käyttäviin sammakkosukeltajiin (räpylöiden takia).

Uuden tekniikan käyttöönotossa oli riskinsä. Kaksi miestä menehtyi onnettomuuksissa 1955 ja 1957.

 

3_sukellus_reservilainen_terotuominen
Sukeltajakoulutukseen valitaan vuosittain noin 20 kovakuntoista nuorta. Kuva: Sukeltajakoulu

Pinnanalaiset erikoisjoukot

Koulutus jakautui raivaaja- ja rynnäkkösukeltajiin (nykyisin taistelusukeltajat). Jälkimmäisille sukeltaminen on monesti siirtymismuoto kohteeseen tuhoamis- tai tiedustelutehtäviä varten.

Taistelusukeltajien laitteistoissa on niin sanottu suljettu kierto, josta kaasuja ei pääse ulos. Näin vältetään paljastavien kuplien muodostuminen. Pienet kaasupullot ovat sukeltajan etupuolella.

Hengitysilma voidaan käyttää uudelleen, koska siihen saadaan säiliöstä happea. Uloshengityksen hiilidioksidi imeytetään kemiallisella reaktiolla kalkkiin. Näin pystytään sukeltamaan useita tunteja.

Taistelusukeltajakoulutus keskeytyi vuonna 1973. Osasyynä oli epäluotettava teknologia. 60-luvun happilaitteistossa ilma kulki edestakaisin letkussa. Jos hengitystekniikka häiriintyi, hiilidioksidia saattoi kertyä letkuun.

Taistelusukeltajien koulutus aloitettiin uudelleen 90-luvun alussa. Mallia haettiin Yhdysvaltojen kuuluisasta SEAL-koulutuksesta. Kalustokin oli kehittynyt turvallisemmaksi.

Eteneminen happilaitteilla tapahtuu muutamien metrien syvyydessä. Taistelusukeltaja kuljettaa mukanaan tehtävässä tarvittavat varusteet.

Aseena voi olla tavallinen rynnäkkökivääri. Sitä ei suojata, mutta ennen ampumista pitää kaataa vesi pois piipusta.

 

7_sukellus_reservilainen_terotuominen
Sukeltajan merkki.

Maanpuolustusta ja virka-apua

Monet raivaussukeltajien tehtävistä hoituvat paineilmalaitteilla. Syvemmällä käytetään paineilman sijasta seoskaasuja (esimerkiksi Nitrox) käyttäviä laitteita.

Keskeinen tehtävä on miinojen etsintä ja vaarattomaksi tekeminen. Se edellyttää erikoisominaisuuksia käytettävältä kalustolta.

Laitteiden akustisen ja magneettisen vaikutuksen pitää olla mahdollisimman pieni, jotta se ei laukaise herätemiinaa. 60-luvulla Englannissa suunniteltiin Suomelle antimagneettinen laitepaketti, niin sanottu Finnish Navy Set.

Raivaajasukeltajia tarvitaan myös muissa vedenalaisissa tehtävissä, kuten rannikkomme sukellusvenevalvonnassa käytettävien kuuntelulaitteiden eli hydrofonien asennuksissa.

Ensimmäiset laskettiin satamien läheisyyteen 60-luvulla. 80-luvulla yksittäisistä laitteista siirryttiin useista hydrofoneista muodostuviin vesikuuntelukenttiin. Niillä voitiin ristiinsuuntimalla paikantaa vedenalainen kohde.

Sukeltajat kävivät suuntaamassa aluksien laskemat hydrofonit. Myös linnakkeiden kaapelien asennuksessa tarvittiin sukelluksia.

Raivaajasukeltajat ovat virka-apuna tyhjentäneet merialueidemme hylkyjen öljytankkeja ympäristövahinkojen välttämiseksi. Merivoimat on osallistunut myös vedenalaisiin arkeologisiin tehtäviin.

 

2_sukellus_reservilainen_terotuominen
Upinniemen painekammioon mahtuu kaksi potilasta. Laitetta käytetään myös sukeltajakouluun pyrkivien testaamiseen. Kuva: Vedenalainen Veljeskunta / Sukeltajakoulu

Painekammio pelastaa

Veden alla liikuttaessa vaarana on sukeltajantauti. Siinä kudoksiin imeytyneet kaasut muuttuvat kupliksi paineen vähetessä, kun pinnalle noustaan liian nopeasti. Potilasta hoidetaan painekammiossa.

Puolustusvoimat rakensi 1989 Upinniemeen oman painekammiokeskuksen, johon laitteistot toimitti vedenalaiseen teknologiaan suuntautunut Rauma-Repola Oceanics. Sen kuuluisimpia tuotteita olivat venäläiset Mir-sukellusveneet.

Käytössä on myös pieniä, putkimaisia siirrettäviä painekammioita. Oireita saanut voidaan sijoittaa sellaiseen jo aluksella ja kuljettaa mereltä paineistettuna hoitoon. Jopa käsivarren taivuttamisen estävät siirrettävät kammiot eivät sovellu ahtaan paikan kammoisille.

Upinniemessä on myös vedellä täytettävä märkäpainekammio. Sillä simuloidaan suuria syvyyksiä koulutusta ja laitekehitystä varten. Käytettävissä on myös kuntotalon sylinterimäinen kuusi metriä syvä allas.

 

Emäaluksia ja sukellusvene

Emäaluksina sukeltajat ovat käyttäneet enemmän tai vähemmän tehtävään soveltuvia laivoja, veneitä ja lauttoja. Vuonna 1970 sukeltajat saivat käyttöönsä vuonna 1940 rakennetun miinalaiva Ruotsinsalmen.

Vuonna 1981 valmistui emäalukseksi rakennettu Mursu. Se perustui miinanraivaajan runkoon. 30 vuoden palveluksen jälkeen alus meni myyntiin keväällä 2013. Sotilassukeltajat ovat käyttäneet myös öljyntorjunta-alus Hyljettä.

Kiintoisa sivujuonne on ranskalainen pienoissukellusvene Havas Mk II. Siinä ei ollut paineistettua runkoa. Kahden hengen miehistö istui peräkkäin avo-ohjaamossa sukellusvarusteissa.

Havas oli ensimmäinen suomalainen sukellusvene sotien jälkeen. Se hankittiin 70-luvulla, mutta osoittautui Suomen sameissa ja pimeissä vesissä lähes hyödyttömäksi päätehtävässään miinojen etsinnässä.

Laitekin oli hankala käytössä. Lopulta se toimitettiin suosiolla museoon.

 

Artikkelin lähteenä Matti Anttilan ja Antti Ellosen kirja Vedenalainen veljeskunta (2013).


Lue myös:

29.10.2016 Tällainen on laskuvarjojääkärien ensihyppy – barettijuoksu kruunaa adrenaliinipitoisen suorituksen


Luetuimmat

Jaa tämä sivu