Kuukauden kirja: Örön linnake

Seppo Simola

öröJohanna Pakola - Örön linnake

Merimaanikko, 176s.

Örön linnake on kahdellakin tapaa ajankohtainen. Laidunsaaresta alettiin rakentaa linnoitusta sata vuotta sitten. Nyt ympyrä on sulkeutunut, ja linnake on palautunut kesällä 2015 siviilikäyttöön. Lehmien ja lammaslaumojen sijasta sinne odotetaan nyt turisteja. Merkkivuosien kunniaksi vuonna 2008 julkaistusta kirjasta on nyt laadittu päivitetty ja täydennetty painos. Runsas kuvitus auttaa lukijaa eläytymään monenlaiset vaiheet nähneen saaren historiaan.

Örö on yksi niistä linnakesaarista, joista aika on ajanut ohi siksi, että rannikkopuolustuksen uudet haasteet ja doktriini ovat tehneet monista kiinteistä linnakkeista tarkoitukseensa sopimattomia. Örön hetki löi 2000-luvun alussa. Nopeasti liikuteltavat ja kauas ulottuvat ohjuspatterit ovat yhä useammin syrjäyttäneet kallioon louhitut tykkiasemat, jotka olisi nykyisillä täsmäaseilla helppo poistaa pelistä.

Hangosta länteen sijaitsevan pohjois-etelä–suuntaisen paikoin hyvinkin kapean saaren pinta-ala on vain vajaat 4 neliökilometriä. Linnakkeen siirryttyä itsenäisen Suomen haltuun saarella oli kolme tykkipatteria. Raskaimmat Obuhov-tykit olivat 12-tuumaisia, muiden kaliiperi oli 150 mm, 120 mm ja 75 mm. Myöhemmin patterien kokoonpanoja muuteltiin useita kertoja. Kaksitoistatuumaisia tykkejä on Örössä jäljellä nykyään kaksi.

Monet rannikkotykistössä palvelleet saattavat tuntea pienoista katkeruutta siitä, että turhaanko linnakkeilla vuodatettiin hikeä ja valvottiin öitä? Ei toki. Aikanaan linnakkeet olivat elintärkeitä puolustusasemia, eikä niihin käyttäjiä turhaan koulutettu. Mahdollisen katkeruuden voi tämän kirjan myötä kanavoida nostalgiaksi.

Linnakesaarista puhuttaessa sotilaskäyttö tulee tietysti ensiksi mieleen. Monille siviileille linnakesaari on kuitenkin ollut kotipiiri, kouluyhteisö, lapsuuden leikkikenttä tai työpaikka. Linnakkeilla palvelemattomien on ehkä mahdotonta saada täydellistä käsitystä siitä, millaista elämä kelirikon eristämillä saarilla on ollut, mutta tämän kirjan myötä tunnelmiin pääsee mainiosti kiinni.

Kirja esittelee linnakkeen alku- ja rakennusvaiheet hyvin seikkaperäisesti arkistoläheisiin nojaten. Tuon ajan eläneitä kertojiahan keskuudessamme ei enää ole. Sota-aikaan ei paneuduta syvällisesti, koska tekijän mukaan sota-ajasta ja joukkojen historiasta on jo kirjoitettu aika paljon.

Sodan jälkeistä aikaa kuvattaessa ääneen pääsevät saarella asuneet ja palvelleet ammattisotilaat, varusmiehet ja siviilit. Tämä osa kirjasta on tavalliselle lukijalle ehkä mielenkiintoisin. Yksi muistelijoista on tasavallan presidentti Sauli Niinistö, joka sai saarella rankan alokaskoulutuksen vuoden 1968 syysmyrskyissä.

Teoksen kirjoittaja Johanna Pakola ansaitsee erityisen hatunnoston. Hän on perehtynyt rannikkotykistön historiaan harrastuksenaan, mutta hän ei ole puurtanut tutkijankammiossaan vain omaksi ilokseen, vaan hän on julkaissut jo monta rannikkotykistökirjaa. Oman opuksensa ovat saaneet ainakin Kuuskajaskari, Utö, Kustavin Katanpää sekä Jurmon kylä. Innostunut omistautuminen erikoiseen aiheeseen on tuottanut hienoa tulosta ja auttanut tallettamaan katoavaa rannikkolinnakeperinnettä. 


Jaa tämä sivu