Kuukauden kirja - Suomi sodan jälkeen

Seppo Simola

suomi sodan jälkeenAntero Holmila – Simo Mikkonen: Suomi sodan jälkeen - Pelon, katkeruuden ja toivon vuodet 1944–1949

Atena, 265.

Antero Holmilan ja Simo Mikkosen tarjoama kuva niin sanotuista vaaran vuosista 1944 - 1948 on totuttua laimeampi. He puhuvat enemmän pelon kuin vaaran vuosista. Pelko miehityksestä ja suomalaisen elämäntavan tuhoutumisesta oli tekijöiden mielestä suurempi kuin todellinen vaara.

Tekijät edustavat uutta tutkijapolvea, joka niin sotahistoriassa kuin poliittisessakin historiassa haastaa vanhat, vuosikymmeniä varsin samoina säilyneet käsitykset. Lähdeviitteitä on paljon ja kirjoittajat tuntevat tohtorismiehinä alansa hyvin.

Tutkijakaksikko on löytänyt aukon historiankirjoituksemme kysymyksessä, kuinka rauhaan palattiin. Sotaa on käsitelty loppumattomiin, mutta rauhaan paluun tutkimus on ollut niukkaa.

Paneutuvasta työstä kertoo myös henkilöhakemisto. Se ei valitettavasti ole nykyään itsestäänselvyys historiaa käsittelevissä tietokirjoissakaan. Tekijät nimeävät myös useita aikalaiskuvauksia, joita lukemalla voi syventää käsitystään siitä, miten rauhaan Suomessa palatiin. Yksi vähälle huomiolle jäänyt kirja on nuoren sotaveteraanin ja myöhemmän kirjailijan Jussi Talven teos Tällaista oli palata vuodelta 1946.

Tutkijakaksikon teos painottuu vahvasti poliittiseen historiaan. Arkielämän kuvaaminen jää vähemmälle. Sodanjälkeiseen hyvin kipeään asuntopulaan viitataan kyllä, mutta sitä ja muita arkisia pula-ajan ilmiöitä olisi voinut vielä syventää ja laventaa kirjan sivuilla. Toki arkea – sananmukaisesti – edustaa työelämä dramaattisinekin lakkoineen sekä evakoiden tyly vastaanotto.

Kukin pääjakso alkaa hyvin valitulla otsikkokuvalla, mutta siihen kuvitus jääkin. Olisin toivonut runsasta kuvitusta sinänsä sujuvaa esitystapaa elävöittämään. Kuvamateriaalista ei olisi ollut pulaa, eikä varmasti olisi tarvinnut turvautua edes kaikkien kuluneimpiin otoksiin.

Kirjan kiintoisimpia näkökulmia on se, että rauhaan paluu oli monille kriisitilanne. On totuttu ajattelemaan, että kriisi laukeaa, kun sota loppuu. Sodasta oli tullut vallitseva olotila loppuvuodesta 1939 alkaen syksyyn 1944 saakka. Lyhyt välirauhan jakso 1940 – 41 ei riittänyt normalisoimaan sotamoodiin asetettua yhteiskuntaa. Niinpä sota oli ollut lopulta ”normaali” tila ja sen loppuminen jätti monet tyhjän päälle.

Moni mies oli kuluttanut rintamalla viisikin vuotta. Ei ehkä ollut paikkaa mihin palata, ei työtä, ei ammattia, ei opiskelupaikkaa. Sodan aikana hankittu puolisokin saattoi osoittautua toiveita vastaamattomaksi, kun edessä oli arkinen yhteiselo. Monien terveys ja työkyky olivat jääneet rintamalle ja monen ulkoisesti terveenkin piti alkaa elämä nollasta. Kriisi saattaa olla jopa lievä ilmaus kaikelle tälle.

Mitä politiikkaan tulee, niin kirjoittajien mielestä kotimaiset kommunistit ja kansandemokraatit eivät lopulta olleet niin suuri vaikuttaja kuin monesti on ymmärretty. Lopulta jopa Neuvostoliitto pettyi suomalaiskommunistien kykyyn ja mahdollisuuksiin ottaa valta pysyvästi haltuunsa Suomessa ja ohjata meidät Hertta Kuusisen toivomalle Tshekkoslovakian tielle.

Ratkaiseva poliittinen valtataistelu käytiin vasemmiston sisällä. SKP epäonnistui SDP:n hajottamisessa ja sosialidemokraatit voittivat taistelun työläisten sieluista. Nämä seikat merkitsivät loppua äärivasemmiston valtahaaveille. Pelkistäen voidaan sanoa, että sosialidemokraattinen liike ratkaisi Suomen sodanjälkeisen suunnan voittamalla työläiset puolelleen. Erityisen rankkaan ryöpytykseen kommunistien taholta joutui sotasyyllisyystuomiotakin istunut sosialidemokraattisen liikkeen johtohahmo Väinö Tanner. Pitkälti hänen arvovaltansa ansiota oli se, että työväestö pysyi sotavuodet lojaalina Suomen harjoittamalle politiikalle.


Jaa tämä sivu