Helena
Pilke – Olli Kleemola: Elämää juoksuhaudoissa – sotilaiden huvit ja
harrastukset jatkosodan rintamilla
Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura 2015, 203 s.
Usein sota-aiheinen kirjallisuus tahtoo mennä hylsyjen
keräilyksi ja kovien paikkojen muisteluksi, mutta jospa nyt käyttäisimme
hylsyjä raaka-aineena ja muistelisimme rintamaelämän kevyempiä puolia. Hylsyjäkin
nimittäin hyödynnettiin puhdetyömetallina, vaikka se oli jyrkästi kielletty,
koska hylsyt oli ehdottomasti kierrätettävä uusiokäyttöön. Mutta koskapa
suomalaisjermu on herrojen määräyksistä piitannut?
Puhdetyöt ovat vain yksi osa tätä kirjaa ja rintamaelämää,
mutta tätäkin aihetta analysoidaan laajemmin raaka-aineiden, aiheiden ja töiden
käyttötarkoituksen kautta. Puhutaan suorastaan pienteollisuudesta ja sellaisena
puhdetyöt oikeastaan haluttiinkin nähdä ja sellaisena niitä pyrittiin joskus
tiukastikin valtiovallan toimesta ohjailemaan.
Kirjoittajakaksikko on allekirjoittaneelle tuttu usean
aiemman kirjan sivuilta. Olen tottunut luottamaan siihen, että näiden
tekijöiden jälki on huolellista ja mielenkiintoista, enkä pettynyt tälläkään
kertaa.
Helena
Pilke on hyödyntänyt tässä kirjassa aiempia tutkimuksiaan
esimerkiksi rintamakirjeenvaihtajien tekstien sensuroinnista. Sivuilla on monia
mielenkiintoisia katkelmia aikanaan kielletyistä TK-kirjoituksista. Niissä
todellinen ajan henki tulee näkyviin.
Tohtoriopintojaan suorittava Olli Kleemola tunnetaan merkittävästä sota-aikaisten valokuvien
kokoelmastaan ja perehtyneisyydestä viime sotien kuviin. Puhdetöistä kertova
osuus on Kleemolan käsialaa, mikä on loogista sikäli, että hänen innostuksensa
sotahistoriaan ja sota-aiheen keräilyyn sai alkusysäyksensä isoisän
lahjoittamasta puhdetyöhaarikasta.
Kirjan aihepiirit ovat useimmille viime sotien vaiheita tunteville
ainakin pintapuolisesti tuttuja. Rintamalla pelattiin korttia, luettiin, tehtiin
puhdetöitä, urheiltiin ja kirjoitettiin kirjeitä. Monen muun aiheen ohella nämäkin
käydään läpi, mutta teemoihin mennään mielenkiintoisesti ja analyyttisesti
sisään. Kirjan parissa viihtyy. Tekstiä havainnollistaa runsas kuvitus, joka on
koottu osin TK-kuvaajien otoksista ja osin yksityisalbumeista.
Sotilaiden oma ääni kuuluu haastattelukatkelmissa. Tärkeänä
lähdeaineistona on ollut jo 1970-luvulla toteutettu korsuperinnekeräys, jonka
tulokset talletettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon.
Muistelijoita oli tuolloin vielä paljon keskuudessamme, joten
perinnekeräyksellä onnistuttiin saamaan laaja otos rintamamiesten tunnelmia.
Lähteinä on hyödynnetty myös Puolustusvoimien arkistoja,
joista on etsitty kirjan aiheisiin liittyviä käskykirjeitä, muistioita ja
raportteja. Myös säilyneitä yksityiskirjeitä on hyödynnetty.
Ei rintamaelämä ollut pelkästään ajan tappamista.
Rintamajoukot tekivät merkittävässä määrin maataloustöitä asemasodan aikana
vuodesta 1942 alkaen elonkorjuuseen 1944 asti kun rintamatilanne sen salli.
Kova nälän ja puutteen talvi 1941 – 42 oli tuoreessa muistissa.
Jotakin perisuomalaista on siinä, että rintamalla järjestettiin
paljon urheilukilpailuja, mutta niistä raportoiminen kotirintamalle
lopetettiin, koska asia herätti pahennusta: jos miehellä kerran on aikaa
hypellä ja hiihdellä, niin tulkoot sitten paikkaamaan kotirintaman huutavaa
työvoimapulaa!
Sota-ajan ajanvietteestä on kirjoitettu paljon, mutta
opiskelu rintamalla on varsin vähän käsitelty aihe ja se onkin yksi tämän
kirjan mielenkiintoisimpia aihepiirejä. Lukijakansaa suomalaiset olivat jo
sota-aikana, ja perusyksikkötasolle asti oli valtion puolesta tilattu sanomalehtiä.
Kirjat ja lehdet kuluivat kirjaimellisesti loppuun korsuissa kädestä käteen
kiertäessään.
Ajanviete- ja uutislukemisen lisäksi tarmoa suunnattiin myös
opintoihin. Tohtoriksi ei rintamalla tiettävästi väitelty, mutta akateemisia
opintoja kyllä jatkettiin harmaissakin vaatteissa. Joillekin opiskelu oli sitä,
että vain muutamaan luokkaan jäänyt kansakoulu käytiin loppuun, eikä ollut
harvinaista sekään, että joukoissa oli kokonaan kouluja käymättömiä miehiä.
Leivän perään oli pitänyt lähteä heti, kun kirves oli kädessä pysynyt.
Sota-aikana muutama abiturientti-ikäluokka julistettiin
ylioppilaiksi koulumenestyksen perusteella ilman kirjoituksia, mutta maaliskuussa
1944 suoritettiinkin rintamaylioppilaskirjoitukset kuudessa eri paikassa.
Ylioppilaskokelaiden määrä ei kylläkään ollut runsas, mutta yksityiskohtana
tämä on mielenkiintoinen.
Pilkkeen ja Kleemolan kirja on hyvin elävästi ja
kiinnostavasti kirjoitettu tietoteos, jonka parissa on helppo viihtyä. Teemakokonaisuudet
tulevat selkeästi esitellyiksi ja niitä maustetaan mielenkiintoisilla
rintamaelämän valokuvilla, yksityiskohdilla ja sattumuksilla. Kirjan takakannen
kuvassa lukevalla sotilaalla on seuranaan kissa. Lemmikkieläimet rintamalla
olisi voinut olla yksi mielenkiintoinen lisäaihe kirjaan.
