Jalkaväki on Maavoimien pääaselaji, joka muodostaa sodan ajan
Puolustusvoimien rungon. Maavoimien yhtymät muodostetaan itsenäiseen taktiseen
toimintaan kykenevistä pataljoonista ja taisteluosastoista. Viime sotien aikana
kenttäarmeijan rungon muodostivat jalkaväkirykmentit.
Ensimmäinen
vuosipäivä vasta viime vuonna
Jalkaväen synnystä Suomeen voidaan esittää monta tulkintaa.
Virallinen tulkinta julkistettiin vasta viime vuonna, kun jalkaväki vietti ensimmäistä
vuosipäiväänsä 18. marraskuuta 2015. Tuona päivänä vuonna 1555 perustettiin ensimmäinen
suomalainen lippukunta, joka vastasi nykyistä joukko-osastoa. Jalkaväen
yhteisten perinteiden vahvistamista ei kiirehditty, koska monella
jalkaväkijoukolla on vahvat omat perinteet.
Eräiden tulkintojen mukaan ennen 1800-luvun autonomiaa ei
voida puhua suomalaisista joukoista, mutta kuitenkin jo 30-vuotisessa sodassa
1600-luvun alkupuolella Ruotsin armeijassa oli Suomesta perustettuja
maakunnallisia jalkaväki- ja ratsurykmenttejä.
Jo ristiretkiaikaan 1200-luvulla suomalaiset talonpojat
perustivat keskuudestaan joukkoja puolustamaan asuinalueitaan. Talonpoikaistaistelijat
löivät Novgorodin joukot Karjalan Kannaksen Joutselässä 11. maaliskuuta 1555 hyödyntäen
talvisessa maastossa sissitaktiikkaa ja hiihtojoukkoja. Tästä juontuvat
jääkärijoukkojen perinteet.
Jääkäreitä
jo 1700-luvulla
Käsitteen jääkäri synty liitetään usein Saksassa vuosina
1915–1918 koulutettuihin vapaaehtoisiin. Tätä tukee se, että monen
jääkärijoukon perinnepäivä on ollut jääkärien Suomeen paluun päivä eli 25.
helmikuuta, mutta jääkäreitä oli jo 1700-luvulla.
Vuonna 1788 useisiin jalkaväkirykmentteihin perustettiin
yhden upseerin ja 25 miehen jääkäriosastoja. Tuolloin oli jo olemassa Karjalan
jääkäriosasto ja Savon jääkärijoukosta muodostettu rykmentti. 1800-luvun alussa
jääkärien määrää jalkaväkijoukoissa kasvatettiin ja jääkäreiksi pyrittiin
valitsemaan ”rivakimmat ja ketterimmät miehet, mieluiten sellaiset, jotka ovat
harjoittaneet metsästystä”.
Viime sotien jääkärijoukot polveutuivat 1920-luvun
polkupyöräpataljoonista, jotka saivat vuonna 1936 vaalittavikseen
jääkäriperinteet. Sodan aikana jääkärijoukot miellettiin iskukykyisiksi
erikoisjoukoiksi, joilla oli yleensä nuori ja motivoitunut henkilöstö sekä
ajanmukainen varustus. Jääkäreitä käytettiin jalkaväen iskuportaan joukkona.
Talvisodan kokemusten perusteella jalkaväkirykmenttien ja
-pataljoonien esikuntien kokoonpanoon lisättiin jääkärijoukkue. Moni jatkosodan
jalkaväkijohtaja oli tyytyväinen, jos sai jääkärikärjen hyökkäykselleen tietä
avaamaan.
Moottorointia
ja sarjatulta
Vaikka jalkaväkitaistelijan rooli taistelukentän työmyyränä
on pitkälti ennallaan, niin taisteluvälineet ja kalusto ovat kokeneet
mullistuksen sodan jälkeisinä vuosikymmeninä. 1960-luvulla palveluskäyttöön
tulleen rynnäkkökiväärin myötä jalkaväkiryhmän tulivoima kasvoi merkittävästi.
Konetuliase tuli jokamiehen aseeksi.
Jalkaväen liikkuminen mullistui 1980-luvulla Sisu XA-180:n
eli tutummin Pasin myötä. Vuonna 1969 tehtiin päätös Puolustusvoimien
moottoroinnista. Hevosista luovuttiin, ja 1970-luvulla köröteltiin
maataloustraktorin peräkärryssä. Pääsääntöisesti kuitenkin liikuttiin polkupyörillä
tai hiihtäen. 1990-luvulta alkaen tiettömien taistelukenttien joukkoyksiköitä
kuten Kainuun prikaatia ja Jääkäriprikaatia alettiin varustaa Sisu NA-110
telakuorma-autoilla. Ruotsalaisia tela-autoja hankittiin vähäisiä määriä jo
1960-luvulla.
Henkilökohtainen varustuskin on kehittynyt huimasti. Harmaa
kenttäpuku korvattiin 1960-luvulla maastopuvulla. Nyt siitä on menossa jo
kolmas sukupolvi. Aiemmin taistelijakohteista suojavarustusta edusti lähinnä
teräskypärä, mutta nykyisin käytössä on komposiittikypärä, sirpaleliivi ja
monia muita suojavälineitä.
Taistelijakohtainen elektroniikka alkaa myös arkipäiväistyä
erilaisten paikannus- ja pimeänäkölaitteiden sekä viestivälineiden myötä.
Kustannuksellisestikin on edetty hyvin kauas ajasta, jolloin taistelijakohtaista
tekniikkaa edustivat kompassi ja taskulamppu.
Taistelu
metsästä kaupunkiin
Viimeisin innovaatio suomalaisessa jalkaväkitaktiikassa on
uudistettu taistelutapa, mutta jo sitä ennen ajatus taistelukentästä muuttui.
Ennen valmistauduttiin taistelemaan pääasiassa maastossa ja oletettiin
hyökkääjän kiertävän asutuskeskukset. Nykyisin myös asutuskeskukset ovat osa
taistelukenttää. Siksi tarvitaan rakennetun alueen taistelun erikoisosaajia eli
kaupunkijääkäreitä.
Maavoimien erikoisjoukkojen synnyn voi ajoittaa
laskuvarjojääkärikoulutuksen aloittamiseen vuonna 1961. Erikoisjoukkoja olivat
myös rannikkojääkärit 1980-luvulla, kun Rannikkojääkärikoulun (1979–1989)
varusmiehet valittiin rankoilla pääsykokeilla.
Vuosituhannen vaihteen jälkeen alkoi Utissa
erikoisjääkäreiden ja Merivoimissa erikoistoimintaosaston kouluttaminen. Myös
sisäministeriön alainen Rajavartiolaitos kouluttaa varusmiehiä
jalkaväkitaistelijoiksi, kuten sisseiksi ja erikoisrajajääkäreiksi.
Koulutushaarat
ja tehtävät
Jalkaväellä on monia koulutushaaroja ja niissä lukuisia
tehtäviä. Jääkäreitä voidaan kouluttaa esimerkiksi konekiväärimiehiksi ja
tarkka-ampujiksi. Erilaisia tehtävänimikkeitä sodan ajan Puolustusvoimien
joukoissa on yli 3 000.
Tuorein askel jalkaväkikoulutuksen kehittämisessä on
Jalkaväkikoulun perustaminen vuonna 2015. Se perustettiin Maasotakoulun
koulutuskeskuksen kokoonpanoon. Ennestään siellä oli jo Panssarikoulu. Myös
panssarijoukot ja ratsuväki kuuluvat Suomessa jalkaväkeen, mutta nämä
koulutushaarat käsitellään erikseen sarjan myöhemmässä osassa.
Nykytila
ja tulevaisuus
Jalkaväen tarkastaja, eversti Jukka Valkeajärvi on tyytyväinen varusmiesten ja reserviläisten
maanpuolustustahtoon ja -asenteisiin, jotka yhdessä vastuuntuntoisen ja
ammattitaitoisen kouluttajakunnan kanssa mahdollistavat jalkaväkiyksiköiden
kouluttamisen yhä vaativampiin taistelukentän olosuhteisiin. Koulutusta pitää
hänen mukaansa yhä terävöittää vastaamaan muuttuneita uhkakuvia.
Haasteiksi eversti Valkeajärvi kokee maastovuorokausien
riittävyyden sekä uskottavan sotavarustuksen ja riittävän ampumatarvikemäärän
varmistamisen. Suorituskyvyn turvaamiseksi lisärahoitus tarvitaan näihin
kolmeen keskeiseen elementtiin, eikä se saa hukkua kasvaviin
järjestelmäkustannuksiin.
Sota-ajan aseita oli sodan
ajan varauksissa 1980-luvulle saakka. Niinisalossa koulutettiin jalkaväkeä
elokuussa 1948.
Kuva 2: Varusmiehiä
alettiin kouluttaa laskuvarjojääkäreiksi Suomessa vuonna 1961. Sodan jälkeisen
erikoisjoukkokoulutuksen voidaan katsoa alkaneen silloin. Kuva on vuodelta
1965.
Kuva 3:
Ennen moottorointia
polkupyörä oli jääkärijoukkojen tyypillinen kulkuneuvo. Uudenmaan
Jääkäripataljoonan varusmiehet seisoivat pyörineen rivissä syyskuussa 1969.
Kuva 4: Tammi -86 harjoitus järjestettiin
Riihimäen maastossa. Kouluttaja antaa käskyä.
Kuva 5: Sukset ja talvinen maasto
on tuttu yhdistelmä suomalaisille varusmiehille. Karjalan Prikaatin varusmiehet
hiihtivät helmikuussa 1977.
Jalkaväki:
Perinnepäivä: 18.11. Perusteena ensimmäisen suomalaisen jalkaväkijoukko-osaston perustaminen vuonna 1555
Kunniamarssi: Sillanpään marssilaulu
Vaalittavat perinteet: Sotien 1939–1945 jalkaväkijoukot
Koulutushaaroja: Jääkäri, kaupunkijääkäri, kranaatinheitin, sotilaspoliisi, panssari, panssarintorjunta, sissi, tiedustelu- ja erikoisjoukkokoulutus
Aselajikoulu: Jalkaväkikoulu (perustettu 1.1.2015)
Ansioristi: Jalkaväen ansioristi (käyttöön 1.2.2001)
Perustaistelijan nimitys: Jääkäri
Aselajimuseo: Jalkaväkimuseo Mikkelissä (perustettu 1982)
Aselajin kilta: Useita
Suojeluspyhimys: Pyhä Mauritius (22.9.)
Aselajivärit (kauluslaatan pohja/reunus): Tummanvihreä/harmaa (jalkaväen perusväri), tummanvihreä/keltainen (jääkärijoukot), tummanvihreä/hopea (Kaartin jääkärirykmentti)
Lähteitä:
Jalkaväen vuosikirja 2015–2016 (2015)
Suomalaisen sotilaan historia (2011)
Suomen puolustusvoimat 1944–1974 – Puolustusvoimain rauhan ajan historia osa 2 (2006)
Suomen puolustusvoimien joukko-osastoperinteet osa 2: Entiset joukko-osastot 1945–2005 (2013)
Artikkeli on julkaistu Reserviläisen numerossa 1/2016.
