Historia: Rannikkotykistö oli isoimmillaan Suomen kolmanneksi suurin aselaji

Sotamuseo
RT-1_100 56 K
T-55 panssarivaunun torneista rakennetut tarkat 100-milliset kanuunat olivat käytössä 2010-luvulle asti.
Seppo Simola

Merivoimiin vuonna 1998 sulautettu rannikkotykistö oli parhaimmillaan Suomen kolmanneksi suurin aselaji. Vuosittain se koulutti tuhansia varusmiehiä rannikkotykistön reserviin. Enimmillään linnakesaaria ja pienempiä toimipisteitä oli lähes kaksisataa.

Kantahenkilökunta perheineen asutti monia linnakesaaria, jotka olivat usein kiinteitä pienoisyhdyskuntia kouluineen ja kauppoineen. Rannikkotykistö oli elämäntapa.

Varusmiehille linnakepalvelus saattoi merkitä varsinkin kelirikkoaikaan pitkääkin eristystä tavanomaisesta lomakierrosta, ja varuskuntavapaat saattoi viettää vain linnakkeella.

Rannikkopuolustus on kokenut perusteellisia muutoksia monen reserviläisen varusmiesajan jälkeen. Kiinteän rannikkotykistön aika alkaa olla ohi. Ohjukset mahdollistavat joustavan liikkuvuuden, hajauttamisen sekä pidemmän ulottuvuuden. Uhkakuvan muutos vaikuttaa jatkossakin meripuolustuksen doktriiniin.


Juuret Pietari Suuren merilinnoituksessa

Itsenäisen Suomen rannikkotykistön pesämunaksi jäi Venäjän keisarikunnalta Pietari Suuren merilinnoitus. Venäjän Itämeren laivasto oli tuhoutunut Tyynellä merellä Tsushiman meritaistelussa Japania vastaan vuonna 1905. Silloisen pääkaupungin Pietarin suojaksi alettiin rakentaa rannikkolinnakkeiden ketjua Suomenlahden rannoille. Linnoitustyöt olivat käynnissä vielä ensimmäisen maailmansodan aikana.

Venäläisten vuonna 1918 jälkeensä jättämät linnakkeet ja kalusto jäivät sotasaaliina Suomen valtion haltuun. Järeitä tykkejä jäi noin viisikymmentä, raskaita runsaat sata ja kevyitä parisataa. Isännyyden vaihto vahvistettiin Tarton rauhansopimuksella vuonna 1920. Ongelmana oli linnakkeiden päätorjuntasuunta – länsi ja lounas – idän ja kaakon sijasta. Lisähaasteena oli luoda rannikkopuolustus Laatokalle.


Nenonen ja Rikama ideoimassa

Itsenäisen Suomen kenttätykistön kehittäjänä tunnetulla kenraali Vilho Petter Nenosella (1883–1960) oli vahva panos myös rannikkotykistön alkuvaiheissa. Hän johti aselajia kahteen otteeseen itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina. Rannikkotykistöosaamista oli lähinnä Venäjällä koulutetuilla upseereilla, joihin Nenonenkin lukeutui.

Eversti Johan Lambert (Jussi) Rikama (1895–1954) käytti Pietari Suuren merilinnoitusta raaka-aineena muokatessaan Suomen etelärannikolle tarkoituksenmukaisen rannikkopuolustuksen. Italiastakin 1920-luvulla oppia hakenut Rikama kehitti myös ampumatarvikkeita ja -menetelmiä sekä asetekniikkaa.

Jo vuonna 1919 rannikkotykistö organisoitiin kolmeksi rykmentiksi ja vuonna 1922 sille vahvistettiin määrävahvuudet eli rauhan ajan virat sekä sodan ajan joukkojen kokoonpanot. Tällöin aselaji sai myös oman virkapuvun, johon kuuluivat suorat tummansiniset housut ja harmaa takki. Miehistöllä oli merimieslakkia muistuttava päähine. Päällystön koppalakin päällinen oli harmaa ja paarre tummansininen.

Rannikkotykistö kärsi vuoden 1924 niin sanotusta jääkärikapinasta, jolla painostettiin Venäjällä koulutuksensa saaneita upseereita pois Puolustusvoimien avainpaikoilta. Tuolloin rannikkotykistön johtoon astui jääkäritaustainen everstiluutnantti (myöhempi kenraali) Väinö Valve (1895–1995). Vuonna 1933 Valve sai johtoonsa myös laivaston ja toimi Merivoimien johdossa läpi sotavuosien. Merivoimat muodostui tuolloin kahdesta aselajista: laivastosta ja rannikkotykistöstä.


Kohti sotaa

Pääkaluston lisäksi suomalaiset perivät Venäjältä myös meriampumamenetelmät. Ennen sotaa tekniikan ohella kehitettiin myös taktiikkaa. Kiinteiden tykkiasemien hajaryhmitys paransi pattereiden taistelunkestävyyttä sekä laajensi ampuma-alaa ja mahdollisti maamaalien tulittamisen. Torjunta oli kolmiportainen: kauko-, väylä- ja rantatorjunta.

Rannikkotykistön reserviläisiä käskettiin palvelukseen jo syyskuun alussa 1939, ja kuukautta myöhemmin olivat sodan ajan joukot valmiudessa. Ensimmäinen talvisodan torjuntavoitto oli risteilijä Kirovin karkottaminen Russarön tykkien tulella 1.12.1939.


Rannikkotykistö maarintaman tukena

Vuoksen varrelle rakennettiin sulkulinnakkeita 1920-luvulla. Pääosa niistä saatiin toimintakuntoon vasta talvisodan aikana, mutta ne ehtivät tukemaan etulinjan jalkaväkitaistelua.

Tukemaan ulottuivat myös Laatokan rannalla sijainnut Järisevä sekä Kannaksen sisämaan Kaarnajoki. Niillä riitti ampumatarvikkeita toisin kuin kenttätykistöllä. Rannikkotykistö vaikutti keskeisesti talvisodan Taipaleenjoen puolustuksen kestämiseen. 

Talvisodan jälkeisen uuden rajan suojaksi rakennetulle Salpalinjalle muodostettiin linnoitustykistö luovutetulta alueelta siirretystä rt-kalustosta. Liikkuvina linnakkeina toimi rautatietykistö. Jatkosodan aikana rannikkopuolustus palautettiin Laatokalle ja se muodostettiin myös Ääniselle.

Viipurinlahdella rannikkotykistön rooli oli merkittävä sekä talvisodan että jatkosodan loppuvaiheissa. Viipuria puolustaville joukoille muodostui vakava selustauhka Viipurinlahden yli pyrkivistä neuvostojoukoista, ja rannikkotykistöä tarvittiin uhan eliminointiin.


Paluu rauhaan

Jatkosodan jälkeen maahan saapunut liittoutuneiden valvontakomissio antoi yksityiskohtaiset määräykset rannikkotykistön sijainnista, kalustosta ja vahvuuksista. Osa raskaasta kalustosta piti siirtää sisämaan varikoille. Miinanraivaus työllisti myös rannikkotykistöä vuosina 1945–47.

Pariisin rauhansopimus vuonna 1947 mahdollisti raskaiden tykkien palauttamisen linnakkeille. Tuolloin tehtiin oleellinen linjapäätös: linnakkeet pidettäisiin miehitettyinä ympäri vuoden ja varusmieskoulutus toteutettaisiin niillä alokkaasta alkaen.

Rannikkotykistön siirto Maavoimiin vuonna 1952 oli merkittävä virstanpylväs. 1950-luvulla perustettiin moottoroitu rannikkotykistö ja rannikkojalkaväki. 152/45 Canet-tykkien modernisointi annettiin Tampellan tehtäväksi. Tykkeihin asennettiin uudet 152/50 putket ja suojaksi teräksinen kupukilpi. Tulen osuvuudesta vastasivat keskiöt eli yli 20 henkeä vaatineet laskentakeskukset. Digitaalisiin laskimiin siirryttiin 1960-luvulta alkaen.

Vuonna 1967 rannikkotykistö sai oman aselajitarkastajan, ja 1960-luvun mittaan käynnistettiin modernisointi. Raskaat patterit säilytettiin, mutta kevyen rannikkotykistön pääaseeksi valittiin T-55-panssarivaunujen torneista rakennettu 100 56 TK -kalusto. Tarkka kanuuna oli käytössä 2010-luvun alkuun asti.

Tärkein kehityskausi ulottui 1970-luvulta 1990-luvun alkuun. Liikkuva rannikkotykistö sai kalustoksi 130 K 54:n, ja Tampellan 130 53 TK–tornikanuunoja alettiin asentaa vuonna 1983. Kaudella uusittiin myös ohjus-, mittaus-, valvonta-, tulenjohto- ja laskinkalustoa sekä luotiin vedenalainen valvontajärjestelmä. Yhteysaluksien uusiminen aloitettiin 1970-luvun lopulla.

Vuonna 1998 toteutettiin rannikkotykistön pikaliitos Merivoimiin. Sulautuminen valmisteltiin ilman aselajin myötävaikutusta ja se tuli yllätyksenä myös rannikkotykistön johdolle.


Nykytila ja tulevaisuus

Ohjuskauden avasi 1960-luvulla ranskalainen väylätorjuntaohjus SS-11. Venäläisiä P-15 Termit (Styx) meritorjuntaohjuksia (MTO-66) käytettiin Tuima-luokan ohjusveneiden lisäksi myös rannikkotykistössä. Niiden seuraajaksi hankittiin 1980-luvulla ruotsalainen RBS-15 (MTO-85), joka on modernisoituna yhä käytössä. Kolmatta polvea edustaa Euro-Spike ER rannikko-ohjus (RO-2006). 

Tampellan 130 53 TK on edelleen palveluskäytössä. RANTA-ammunnanhallintajärjestelmä otettiin käyttöön 1990-luvulla, jolloin keskiö- ja RAVAL-laskennasta luovuttiin. LASU-lasersuuntimet on uudistettu ja rannikkotutkat kulkevat nykyään joukkojen mukana.

Suomenlinnan rannikkorykmentin komentaja, komentaja Olli-Pekka Lund antaa tunnustusta aiemmille sukupolville.

– Pitkäjänteinen ja neuvokas työ on luonut hyvän perustan tämän päivän rannikkojoukkojen kehittämiselle, mutta toiminta-alue sekä rannikon erityisolosuhteet on yhä opittava tuntemaan.

Rannikkopuolustus tähyää jo seuraaville vuosikymmenille, ja komentaja Lund kertoo tutkimusten käsittelevän jo 2030-luvun sodankuvaa.

– Raskaiden tornikanuunapattereiden jälkeiset ratkaisut ovat edessämme 2020-luvulla. Merivoimien tärkeimpänä hankkeena on Laivue 2020, jolla korvataan poistuvaa taistelualuskalustoa sekä muuta suorituskykyä.

Uusista visioista huolimatta 130 53 TK -tykkikalustokin on edelleen koulutuskäytössä.

– Tulipattereita kouluttamalla Suomenlinnan rannikkorykmentti pitää yllä kykyä tykistöammuntoihin, joita jokainen saapumiserä suorittaa maineikkaalla Russarön saarella.


Rannikkotykistö

Vuosipäivä: joukkokohtaiset

Vuosipäivän peruste: joukkokohtaiset

Kunniamarssi: joukkokohtaiset

Koulutushaaroja: tuliasema, meritulenjohto, merivalvonta, meritiedustelu

Aselajikoulu: Rannikkotykistökoulu (1969–1998), Merisotakoulu (1998 alkaen)

Ansiomitali: Rannikon puolustajain killan ansiomitali

Joukko-osastoristi: joukkokohtaiset ristit

Perustaistelijan nimitys: tykkimies

Aselajimuseo: Rt-museo suljettiin vuonna 2007, mutta Kuivasaaressa on huomattava kokoelma vanhaa tykkikalustoa.

Aselajikilta: Rannikon puolustajain kilta (1962)

Ammattilehti: Rannikon puolustaja (1957)

Aselajin vaikuttaja: Eversti Jussi Rikama (1895–1954)

Aselajivärit (kauluslaatan pohja / reunus):

Musta/punainen (1936–62)

Punainen/sininen (1962–84)

Musta/punainen (1984–98)

Merivoimien asut ja arvomerkit vuodesta 1998 alkaen


Lähteitä:

Heikki Tiilikainen–Ove Enqvist: Tykkien ja ihmisten saaret

Marko Palokangas: Suomen puolustusvoimien joukko-osastoperinteet, entiset joukko-osastot 1945–2005

Rannikon puolustaja -lehden vuosikerrat




Kuvat Sotamuseo:

Kuva 1: Kalustosta on pidettävä hyvää huolta. Asehuolto menossa Örön linnakkeella vuonna 1965.

Kuva 2: Ruotsalainen meritorjuntaohjus MTO-85 on modernisoituna yhä suorituskykyistä kalustoa.

Kuva 3: Isosaaren rannikkotykistöleirille vuonna 1964 osallistuneet varusmiehet tähystävät merimaalia.

Kuva 4: T-55 panssarivaunun torneista rakennetut tarkat 100-milliset kanuunat olivat käytössä 2010-luvulle asti.

Kuva 5: Venäläisvalmisteista MTO-66 -ohjusta käytettiin rannikkotykistön ohella myös Tuima-luokan ohjusveneissä.

Kuva 6: Suomessa alettiin kouluttaa rannikkojalkaväkeä 1950-luvulla ja Rannikkojääkäripataljoona perustettiin 1960. Rannikkojääkärit ylimenoharjoituksessa 1960.


Artikkeli on julkaistu Reserviläisen numerossa 6/2016.


Jaa tämä sivu