Korviini karahti kesän kuluessa kaksi kommenttia, jotka hiljaa hätkähdyttivät. ”Salpalinjalla ei ollut mitään merkitystä” ja ”Suomen sodan lopputaisteluissa miehiä tapatettiin turhaan”. Edellisen lausui nuori mies, joka oli oppaana Salpalinjan bunkkerikäynnillä. Jälkimmäinen näkemys tuli keski-ikäisen historian harrastajan suusta yhden Suomen sodan muistomerkin äärellä.

Noin voidaan toki sanoa, jopa vakuuttavilta kuullostavin perustein. Siis tyyliin, että tutkijoiden mukaan Salpalinja oli väärin sijoitettu ja liian heikko. Saatetaan myös lausua, että Suomen sodassa vaikkapa Savon prikaatin vetäytymistaistelut Ruotsin maaperällä olivat epätoivoisia ja turhia.

Kyse on kuitenkin isommista, periaatteellisista asioista, jotka ovat antaneet viholliselle selkeän viestin. Mannerheimin käskystä talvisodan jälkeen rakennettu Salpalinja oli valtava ponnistus, jossa myös Ruotsin valtio oli merkittävästi mukana. Sotatieteilijät voivat toki väitellä linjan sotilaallisesta merkityksestä.

Poliittisen historiamme kannalta tuon puolustuslinjan merkitys oli kuitenkin tärkeä. Se oli viesti Neuvostoliitolle siitä, että periksi ei olla edelleenkään antamassa.

Saman viestin antoivat keisarilliselle Venäjälle jo vuonna 1809 Savon prikaatin sotilaat J.Z. Dunckerin johdolla Hörneforsissa. Tuo Vänrikki Stoolin tarinoiden sankari kuoli syntymämaansa Suomen puolesta. Samaan aikaan osa kansasta jo tanssi Porvoossa uuden hallitsijan, keisarin juhlissa. Ruotsissa muistellaan tänäkin päivänä Suomen sotaa, ja Uumajassa on näyttävä Dunckerin muistomerkki.

Helsingin yliopistossa 1960–70-lukujen taitteessa kuulin joiltakin opiskelijoilta, että kuulemma talvisota ja jatkosota olivat turhia ja Suomen syytä. Näkemys oli aika laajalle levinnyt vasemmistonuorten keskuudessa. Viipurilaisen rintamamiehen poikana en sitä ymmärtänyt. Sotiemme muistomerkkien ja vanhempieni kertoma oli tuolloin kuitenkin sama kuin nyt 2010-luvulla.

Tuhannet muistokivet, pronssilaatat ja taistelupaikat ympäri Suomenmaata kertovat siis enemmästä kuin voitoista tai tappioista, vihollisen ylivoimasta, oikeasta tai väärästä taktiikasta. Meillä menneet sukupolvet ovat taistelleet ennen muuta aatteen, vapauden ja itsemääräämisoikeuden puolesta.

Sotien muistomerkit eivät siis kerro lannistumisesta, antautumisesta tai niin sanotuista turhista taisteluista, vaan paljon suuremmasta. Sankarihautojen, laattojen ja monumenttien vuosisatainen hiljainen sanoma viestittää kansakunnan laajan enemmistön maanpuolustustahdosta. Niiden ohi kuljetaan arjen kiireissä ja lomamatkoilla; niillä hiljennytään juhlapäivinä.

Muistomerkit eivät hehkuta ja julista, vaan henkivät arvokkaasti itsenäisen Suomen olemassaolon juurista. Ne kuiskivat uskollisesta ja sitkeästä maanpuolustusperinteestä sukupolvien ketjussa – muinaisesta linnavuoresta Tali-Ihantalaan. Ne viestivät enemmän kuin menneet ja tulevat tutkimukset. Niitä ei voi järkeistää, ne ovat olennainen osa kansallista identiteettiämme ja kollektiivista muistiamme.

Jarmo Viljakainen

Kirjoittaja on VTL ja reservin luutnantti