 |
| Kokki-Vesa ja Gull Mohammad työn ääressä. Kuva: Elina Katajamäki |
350 kananmunaa kypsyy hiljalleen uunissa, jonka sisällä sataa vettä. Viereisessä uunissa lämpiävät pekoni ja pavut, sekä valtava kaukalollinen lihapullia. Kello lähenee puolta kuutta aamulla. Puolen tunnin kuluttua ensimmäiset nälkäiset astuvat Camp Northen Ligtsin ruokalaan ja silloin kaiken on oltava valmiina.
Tuntia aiemmin alikersantti Vesan päivä on käynnistynyt Suomi-talolla, Afganistanissa palvelevien suomalaisten yhteisessä olohuoneessa. Vesalla on töitä kuutena päivänä viikossa ja kuten aina aamuvuoron aluksi, hän lukee tärkeimmät uutisotsikot suomalaisista nettilehdistä.
Sitten hän astelee keittiölle ja napsauttaa tarjoilulinjaston lämpöhauteet päälle. Tänään siihen asetetaan tarjolle riisipuuroa.
Ei jallalle
Camp Norther Ligtsissa Mazar-e-Sharifin kaupungin kaakkoiskulmalla asustaa viitisensataa ruotsalaista ja suomalaista rauhanturvaajaa. Joka viikko keittiöllä valmistetaan 10 000 ateriaa ja ruokatarpeita kuluu 70 000 euron edestä.
Ruotsalaisjohtoisessa keittiössä työskentelee kuusi ruotsalaista ja kaksi suomalaista kokkia sekä lukuisia afganistanilaisia keittiötyöntekijöitä.
Tänään aamuvuoroon Vesan kanssa on saapunut Gull Mohammad, joka tottuneesti asettelee lihapullat ja pavut tarjolle linjastolle.
– Paikalliset ovat niin mukavaa väkeä ja suureksi avuksi kaiken aikaa. He loukkaantuvat jos eivät saa tehdä töitä, siksi työskentelemme niin, että ensin näytän mallia, kuinka jokin asia tulee tehdä ja sen jälkeen he hoitavat homman.
Rotaatio toisensa jälkeen vaihtuu ja suomalaiset sekä ruotsalaiset kokit vaihtuvat, niinpä paikallistyöntekijät edustavat keittiöllä pysyvyyttä. Monikaan paikallisista ei puhu englantia, mutta tärkeimmät suomen ja ruotsin fraasit on omaksuttu ja kevyt kuittailu kuuluu asiaan.
– Kypsä hiutale, ota katkot, Gull huikkaa Vesalle kesken puuhien ja kumpaakin naurattaa.
– Harva rauhanturvaaja on tekemisissä paikallisten ihmisten kanssa yhtä paljon kuin me keittiöllä olemme. Niinpä tähän työhön kuuluu paljon muutakin kuin vain kokin työtä, Vesa muistuttaa.
Paikallinen leipomo on toimittanut leiriin laatikollisen lämmintä leipää ja Gull tarttuu laatikkoon pilkkoakseen leivät tarjoilukoreihin.
Yövuoronsa päättäneet vartiojääkärit syövät hiljaisina pöydissään; ruokala pidetään auki myös öisin, sillä sotilastukikohta ei lepää koskaan ja jollakulla on aina nälkä.
Jokaisen ruokalaan saapuvan on pestävä ja desinfioitava kätensä joka ikinen kerta, sillä kuumassa maassa epidemiat lähtevät liikkeelle nopeasti. Monenkaan rauhanturvaajan ei tarvitse sairastua, kun joukon suorituskyky jo kärsii.
– Kuulin, että viime kesänä täällä oli ollut vatsatautiepidemia, eli rauhanturvaajakielellä jalla. Hyvästä käsihygieniasta ei täällä voi koskaan tarpeeksi muistuttaa, Vesa vakavoituu.
Hygienian vuoksi kaiken tarjottavan ruuan on oltava yli 75-asteista. Jokainen tarjolle menevä ruokaerä mitataan lämpömittarilla.
Vapaat kädet keittiössä
Höyry nousee valtavasta padasta ja riisipuuro ropisee padan laitoja vasten. Gull ryhtyy kallistamaan pataa kaataakseen puuroa tarjoiluastiaan.
Vesalla on aikaa hörpätä kupillinen kahvia, sillä myöhemmin aamuvuoroon tulleilla keittiöapulaisilla on vauhti päällä: vihannekset on pilkottu ja leikkeleet saatu tarjolle. Saksalaisvalmisteiset sämpylät paistettu ja ensimmäiset ruokailijat tervetulleita.
Tiskikone huuhtoo puhtaaksi yöruokailijoiden astioita ja melutaso keittiössä on kohonnut aamun hiljaisuudesta huomattavasti.
– Lähdin Afganistaniin siksi, että saisin pidettyä kädentaitojani yllä, Vesa kertoo.
Siviilityönään hän opettaa kokkiopiskelijoita Turun ammatti-instituutissa, ja kaikkiaan kokin töitä on takana mitä erilaisimmissa paikoissa jo 23 vuotta. Rauhanturvaamiskokemusta on kertynyt kahden aikaisemman reissun verran, Bosniasta ja Libanonista, mutta siitä huolimatta mies huokuu kokkaamisen intoa myös Afganistanissa.
– Minulla on täällä vapaat kädet toteuttaa itseäni: ruokalistalla kyllä lukee risotto, mutta minulla on täysi vapaus päättää siitä, mitä se sisältää. Raaka-aineet ovat ensiluokkaisia ja esimerkiksi lihat aivan huippulaatua, Vesa kertoo.
Aiemmin suomalaisen rauhanturvaamisen historiassa suomalaiskokkeja on ollut maailmalla useita, nykyisin enää muutama.
Vesan mielestä rauhanturvaajalle on suorastaan elinehto saada toisinaan eteensä makuja kotimaasta. Hyvänä esimerkkinä toimii ruotsalaisten ruusunmarjasoppa: vaikka se vispataan jauheesta, nousee meteli, ellei sitä ole joka päivä tarjolla.
Makuja Suomesta
Suomalaisille puolestaan tilataan erityistä Suomi-muonaa kahdesti vuodessa. Kuorman tulon jälkeen pakastin pullottaa ruisleipää ja kotimaista juustoa, sekä paksuja kinkunsiivuja. Kuivavarastoon pinotaan lisäksi satoja kiloja Juhlamokkaa.
– Suomalaiset ovat ruisleipäkansaa erityisesti silloin, kun sitä ei ole saatavilla, Vesa hekottaa.
Yhteisen leirin ja keittiön jakavat suomalaiset ja ruotsalaiset elävät myös muonituksen suhteen sulassa sovussa, vain keitosta on ollut kiistaa: suomalaiset toivovat, että lounaalla tarjoiltaisiin useammin kevyitä keittoja, mutta ruotsalaiset ovat toistaiseksi myöntyneet vain yhteen keittopäivään viikossa: torstaisin saadaan soppaa ja poikkeuksellisesti myös jälkiruokaa.
– Tässä työssä altistuu arvostelulle kolme kertaa päivässä, aamiaisella, lounaalla ja päivällisellä. Päivän suurin puheenaihe on yleensä se, mitä tänään on ruuaksi.
Yöuniltaan kömpineet sotilaat kansoittavat vähä vähältä ruokasalin pöydät, eikä kenenkään tarjotin jää tyhjäksi. Hetken aikaa Vesa seuraa menoa keittiön ovelta tyytyväisenä, mutta pyörähtää pian takaisin kiiltävien teräspintojen ja -patojen ääreen: lounaan valmistaminen on jo täydessä käynnissä.
Elina Katajamäki